Ihan Haukkavuoren kupeella oli pienen peltomaan ympäröimänä vähäinen
torppa. Joskus olivat sen seinät olleet punaisiksi maalatut ja
ikkunapuitteet valkoisiksi, mutta nyt oli maalista tuskin mitään enää
jälellä. Seinät olivat harmaat ja paikoin sammaltuneet, ikkunapuitteet
lahot, ja ennen ehjät ruudut olivat tuohilla paikatut. Sammaleinen
oli torpan päreinen kattokin ja uunipiippu osaksi rikki. Mustana se
törrötti kohden siniseltä hohtavaa taivasta. Ränsistynyttä ja huonoa
oli kaikki torpan ulkopuolellakin. Puinen säleaita oli puoleksi
kumossa, ja vanha, torpan vieressä oleva tallirakennus oli miltei
katotta, mutta niinpä — sen sain myöhemmin kuulla — ei siellä moneen
vuoteen ollutkaan ollut asujainta. Ainoa, mikä vielä oli joltisessakin
kunnossa, oli pienoinen saunarakennus metsän rajalla. Kuusikkoa ja
korkeaa hongikkoa näkyi tämän taustalta, ja vilkaskulkuinen puro
virtasi alas vuorista rinnettä. Torpassa asui vanha, Turkin sodan
aikuinen sotilas vaimonsa ja yhden tyttärensä kera.
Toisinaan oli Pekka — se oli sotilaan nimi — aivan pienenä ollessani
käynyt kotonani. Tällöin hän oli hypitellyt minua polvillansa ja
kertonut kummallisia kertomuksiaan Turkin sodasta, johon hän itsekin,
mikäli varmalta taholta tiedettiin, oli hyvin urhoollisesti ottanut
osaa. Mitalin hän olikin saanut urhoollisuudestansa, ja huvityönäni oli
ollut — Pekan meillä pistäytyessä — pidellä sormillani hänen rinnallaan
olevaa mitalia.
Moneen vuoteen ei nyt kuitenkaan Pekkaa ollut meillä näkynyt. Lähenevä
vanhuus oli estänyt häntä pitkälle liikkumasta. Vielä oli hän kuitenkin
mielessäni ja suuresti ilostuin, kun isä — meidän Haukkavuorta
lähetessä — ohjasi vanhan Hiirakon kulun kohden ijäkkään sotilaan
vaatimatonta asumusta. Jo aikaisemmin oli äitini kaukaa rattailta
osoittanut kädellään torppaa ja maininnut entisen, hyvän tuttavani
siellä asuvan.
Erittäin ystävällisesti meitä otettiin torpassa vastaan. Pekka itse
riensi ulos ja tarjoutui riisumaan hevosen valjaista. Pian Hiirakko
olikin vapaa rattaitten edestä ja vietiin talliin. Isä otti rattailta
heiniä sen syötäväksi, haki sangolla vettä saunan takaa näkyvästä
purosta, ja sitten lähdettiin yhdessä Pekan seurassa sisään. Pienestä
eteisestä tulimme tupaan. Siellä äiti Ennun ja Annan kanssa jo istui
penkillä, ja vilkkaasti hääräsi takan ääressä torpan vähän alulla
kolmattakymmentä oleva tytär.
— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!
— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.
Samalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo
ijäkkääksi käyvä emäntä.
Liisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä,
solakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen
ja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi
saattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot.
Kuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita
suortuvia.
Pekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini
jaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa
harmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin.
Terästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta
kolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut
alaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin
ottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja
muisteli entisiä sota-aikoja.
Suruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa
poikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei
hänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti
häntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan
kirjoittanut.
Olletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä
sangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.
Vain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut
lähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa
auttamaan.
Kovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut
raskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä
parastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin
joutua hunningolle ja huonoon kuntoon.
Näin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä
vaivoin pidätellen istui emäntäkin.
Katsahdin nyt Liisaan. Uutterana hän puuhasi takka valkean ääressä,
pani kahviin sikuria ja kohensi tulta.
Samalla Pekka — salavihkaa pyhittyään kyynelkarpalon silmänurkastaan —
otti Ennun ja Annan polvilleen, keinutteli heitä hetken aikaa ja alkoi
sitten kertoa heille satuja. Silloin minäkin siirryin häntä likemmäksi.
Sadut olivat Haukkavuoresta, ja usein olin ne ennenkin kuullut,
mutta siitä oli jo pari vuotta, joten mielellänikin kuuntelin niitä
uudestansa.
"Eräs mies", kertoi Pekka, "kulki kerran eksyksissään Haukkavuorella.
Jo oli hän harhaillut pitkän aikaa, mutta vieläkään hän ei tietänyt
mitään ilmansuunnista. Silloin hän päätti kiivetä vuorta ylöspäin.
Siten hän ehkä tulisi vuoren huipulle ja näkisi sieltä ihmisasuntoja.
Hän lähtikin kulkemaan, mutta jo muutaman askeleen otettuansa
hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja istahti levähtämään
suurta kiveä vastaan. Pian hänen silmäluomensa ummistuivatkin ja pää
painui rinnalle, mutta unenhorroksissaan hän oli kuulevinaan ilkeätä
harakan naurua. Silloin hän havahtui ja huomasi nukkuneensa suureen
hopea-ankkuriin nojaten. Kiireesti hän hypähti ylös ja ihmeekseen hän
ei enää laisinkaan ollut väsyksissä, mutta ankkuria hän ei kuitenkaan
jaksanut paikaltakaan hievahtaa. Niin iso ja raskas se oli. Mikä siis
oli neuvoksi? Mies, hänen nimensä oli Matti, lähti uudelleen kiipeämään
vuorta, mutta matkalla — osatakseen takaisin hopea-ankkurille — hän
puukollaan veisteli puihin rasteja. Helposti hän löysikin nyt vuoren
huipulle ja sieltä ihmisten luo. Hän tuli suureen ja komeaan taloon ja
kertoi ankkurista, mutta kaikki nauroivat hänelle, eikä kukaan lähtenyt
hänen mukanaan. Silloin hän meni vähäiseen mökkiin, missä asui kolme
köyhää veljestä. He uskoivat häntä ja lupasivat tulla hänen mukanansa,
ja pian kaikki neljä miestä olivatkin hopea-ankkurilla, mutta nytkään
he eivät jaksaneet sitä liikuttaa. Silloin he näkivät pienen peipposen,
joka lennellen ilmassa lauloi: 'Kumartakaa ensin seitsemän kertaa,
kumartakaa ensin seitsemän kertaa!' Miehet tekivät niin, ja nyt ankkuri
nousi helposti, mutta sen sijaan heidän jalkansa olivat ikäänkuin
kasvaneet maahan. Peipponen viserteli taasen: 'Kääntäkää päänne
kolme kertaa vasemmalle, kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle!'
Miehet noudattivat neuvoa, ja silloin heidän jalkansa irtaantuivat,
mutta samalla alkoi maasta heidän ympärillään kohota virvatulen
kaltaisia liekkejä. 'Polkekaa maahan kolme kertaa!' lauloi peipponen.
He tottelivat, ja virvatulet katosivat. Silloin peipponen laskeutui
maahan heidän eteensä ja muuttui äkkiä ihmeen ihanaksi, loistavasti
puetuksi kruunupäiseksi immeksi. Oikeassa kädessään hänellä oli
kultaomenainen valtikka. Ojentaen sen juhlallisesti miehiin päin hän
käski heidän ankkurineen kiirehtimään Haukkavuorelta, mutta matkalla
he eivät saisi sanaakaan vaihtaa keskenänsä ennenkuin ehtisivät vuoren
juurelle. Miehet lupasivat sen ja lähtivät liikkeelle. Silloin kaunis
impi muuttui jälleen pieneksi peipposeksi. Iloisesti viserrellen se
seurasi heitä. Mikään ei ollutkaan enää heidän kulkuansa estämässä, ja
jo olivat miehet miltei vuoren juurella, kun äkkiä pitkäkoipinen jänis
hypähti pensaikosta heidän jalkoihinsa. Silloin miehet kumartuivat
tarttuaksensa jänikseen ja unohtaen varoituksen huusivat toisilleen
innoissaan: „Ottakaa kiinni!” Samalla kuului hirmuinen jymähdys
ikäänkuin ukkosen jyrinä, ja hopea-ankkuri katosi tulena heidän
käsistään. Jäniskin oli kadonnut. Se oli muuttunut rumaksi harakaksi,
joka ilkeästi nauraen lensi vuorelle. Pientä, hyvää peipposta ei
sitävastoin enää laisinkaan näkynyt. Etäältä kuului tosin sen
surumielistä laulua, mutta pian sekin vaikeni. Turhaan miehet myös
etsivät hopea-ankkuria. Eivätpä he löytäneet enää edes rasteja, joita
Matti oli tehnyt puihin. Nekin olivat hävinneet, ja miehet saivat
tyhjin toimin palata vuorelta. Sitten sen koommin ei olekkaan kukaan
nähnyt Haukkavuorella hopea-ankkuria, ja liekkö sitä koskaan ollutkaan."
Näin Pekka taruili meille ja vielä hän kertoi toisenkin sadun. Se oli
tytöstä ja pojasta, jotka luvatta olivat lähteneet Haukkavuorelle
marjaan. Hekin siellä eksyivät ja joutuivat ruman ja häijyn noita-akan
pariin, mikä vei heidät asuntoonsa, suureen, kallion sisässä olevaan
palatsiin. Siellä oli paljon rikkautta, kultaa ja hopeata, mutta
sittenkin kauhea olla, sillä huoneissa oli aina pimeä, sisiliskoja
oli lattioilla, matoja seinissä ja kammottavat huuhkajat ja yölepakot
lensivät nurkasta nurkkaan. Vihdoin lapset kuitenkin pääsivät
noita-akan luota pakoon pienen kerjäläispojan avulla, jonka hyvä
metsänhaltija oli äidin rukouksesta lähettänyt heitä hakemaan.
Seikkailu päättyi sillä, että lapset kotiin tultuaan pyysivät äidiltään
anteeksi tottelemattomuuttaan ja lupasivat vast'edes aina olla hänelle
kuuliaisia.
Tämmöisiä olivat Pekan sadut, nekin omiansa lisäämään sitä salaperäistä
taruverhoa, mihinkä Haukkavuori oli kietoutunut. Mitenkä ne olivat
syntyneet? Epäilemättä ne eivät olleet Pekan keksintöä, sillä siksi
yleisesti niitä kerrottiin. Kuulinpa kerran pitäjämme kirkkoherran
lausuvan isälleni arvelunaan — siitä oli nyt noin pian kolme vuotta —
että aarretarina olisi vanhin ja muut siitä vilkkaan mielikuvituksen
kehittämiä. Oliko hän oikeassa? Ehkä, ehkä. Sen saatoin kuitenkin
huomata, että aarretarina kertomuksineen lappalaistytöstä ja
merirosvoista oli ainoa, jolla todellakin voi olla eletyt tapahtumat
pohjana. Muut olivat siksi ilmeisesti kaikkea tosiperäisyyttä vailla
olevia satuja etten minäkään niitä lapsen ymmärrykselläni muuna pitänyt.
Lopetettuansa satunsa noita-akan palatsista Pekka laski Ennun ja Annan
polviltaan lattialle ja nousi ylös. Kahvi, näet, oli valmiina, ja
Liisa pyysi meidän sitä huoneeseen juomaan. Siirryimme siis tuvasta
sinne. Siellä isä ja äiti ottivat ensimäisinä kuppinsa, sitten Pekka
perheineen. Me, lapset, saimme äidin määräyksestä hetkisen odottaa,
mutta pian tuli meidänkin vuoromme.
Kahvia juodessamme vanhemmat haastelivat ensin keskenään kaikenlaisista
yleisistä asioista, mutta vähitellen — en tiedä miten — johtui näistä
keskustelu myös Haukkavuoren aarteeseen.