I.

Louhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se on

laajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaa

niitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen,

virtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin.

Etenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talon

vieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia,

runsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täällä

pitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomasti

puusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmällä

seisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy sen

päreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringon

itäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinät

valkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja sen

ikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkin

katse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämme

etäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhä

Haukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummasti

sen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas on

ikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena,

ja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuorta

peittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitä

kirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä,

mutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoa

sanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää,

jokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niin

kertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa oli

sinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltä

puhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivat

rannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksi

miestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuorta

samoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet,

sillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleen

arkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistä

vuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttö

koko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidän

toimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltä

mantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeen

suojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineen

rannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeana

kuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelana

kuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänen

jalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkin

seisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, mutta

jo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisesti

vilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöin

lappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyy

takaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vasta

miehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat he

jättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet jonnekin, niin lappalaistyttö

arveli, ja varmasti oli siinä paljon aarteita, sillä kovasti oli

arkussa kilahtanut, kun miehet nostivat sen maasta, ja raskaalta se

oli näyttänyt. — Vielä hetkisen viivyttyään rannalla ja keskenään

oudolla kielellään puheltuaan miehet nousivat laivaansa, työnsivät

sen syvemmälle vedelle ja olivat pian kadonneet illan hämärään, eikä

milloinkaan enää heitä Haukkavuoren seuduilla näkynyt. Mikä oli tullut

heidän kohtalokseen? Siitä olisi ehkä meri voinut antaa tietoja. Pari

päivää heidän lähtönsä jälkeen, näet, kauhea hirmumyrsky oli raivonnut

merellä, ja eräälle läheiselle rantamalle oli ajautunut haaksihylky.

Tämän lappalaistyttö oli tuntenut vieraitten alukseksi, mutta missä he

itse olivat, siitä ei haaksihylyssä ollut merkkiäkään. — Tarinan mukaan

olisi siis Haukkavuorella aarteita olemassa.

Koska taru oli saanut alkunsa ja oliko sillä vähintäkään tositapahtumaa

pohjana, siitä ei varmuudella kukaan mitään tietänyt. Polvesta polveen

se oli kulkenut perintönä ja — oli kuinka oli — jo monta kertaa oli

sen houkuttelemina ollut Haukkavuorella aarteen etsijöitä. Satuna

sitä useimmat kuitenkin pitivät, mutta semmoisenakin oli sillä

viehätysvoimansa, ja talvisin takkavalkean ääressä tahi kesäisin,

vienon iltahämyn kattaissa maata, vanhemmat usein kertoivat lapsilleen

salaperäisestä, Haukkavuorelle kätketystä arkusta ja siinä olevista

suurista aarteista.

Niin oli minullekin tehty, ja usein sen johdosta — isäni oli talokkaana

Louhijärven kirkonkylässä, ja sijaitsi kotini ihan kirkon likellä —

menin tupamme ikkunaan ja katselin sieltä, ajatuksiini vaipuneena,

kaukana idässä siintävää koreata Haukkavuorta. Kummallinen oli vuori

todellakin, kun se semmoisen tarinan oli saattanut loihtia kansan

suuhun. Lapsen mielikuvituksessani se esiintyi mahtavana, pilviä

tavoittelevana jättiläisenä. Humisten sen ikivanhat hongat puhuivat

hämärästä satujen ajasta, olemattomista aarteista ja veden vellovan

valtaan kadonneista merirosvoista. Merirosvoiksi, näet, isäni oli

selittänyt minulle tarinassa mainitut outokieliset.

Noin kolme penikulmaa oli kirkolta Haukkavuorelle, mutta niin

korkeana se kohosi yli muun maiseman, että sittenkin saatoin sen

rajapiirteet aivan selvästi eroittaa. Aivan aiheettomasti en siis sitä

jättiläiseksi ajatellut ja mielelläni olisin käynyt vuorella. Sen

huipulta näkisin kirkot ja paljon kaunista luontoa, josta minulla nyt

ei ollut aavistustakaan, mutta — vaikka jo olin neljännellätoista —

syystä tai toisesta ei isä ollut minua vielä Haukkavuorelle laskenut.

Pääsisinköhän sinne edes tänäkään kesänä? Kysyin isältä. "Jos nyt

keräilet ahkerasti kasveja", hän sanoi — olin lyseon kolmannella

luokalla ja minun oli kesän kuluessa koottava viisikymmentä kasvia

— "niin lähdemme sinne kaikin heinätyön loputtua. Siihen menee

luultavasti vielä noin pari viikkoa".

— Mitä, isäkin tulee mukaan, huudahdin iloisena.

— Tulen.

— Ja silloin isä näyttää kirkot?

— Näytän.

— Sekä paikan, minne laivan kerrotaan laskeneen?

— Teen senkin.

Olin tyytyväinen. Vihdoinkin tulisin siis Haukkavuorelle pääsemään.

— Etkö aarettakin toivoisi näkeväsi? kysyi nyt isä vuorostaan.

— Aarretta? Eihän sitä ole olemassa.

— Eikö ole?

Laskiko isä leikkiä, vai puhuiko hän vakavasti? Kapsahdin häneen,

mutta hänen kasvoistaan en saanut sitä selville. Silloin vavahdin ja

mielessäni heräsi ensi kerran epäilys. Olisiko ehkä tarina sittenkin

oikeassa?

Samalla isä toisti kysymyksensä.

— En tiedä, vastasin epäröiden ja ajatuksiini vaipuneena lähdin ulos.

* * * * *

Alun kolmatta viikkoa meni heinäntekoon, ja koko sen ajan olin

ahkerasti keräillyt kasveja — jo oli minulla niitä hiukan yli

neljäkymmentä — mutta niinpä olikin isän lupaus ollut minua

uutteruuteen houkuttelemassa. Miltei heti heinäajan päätyttyä isä

eräänä varhaisena aamuna valjastikin vanhan Hiirakon kirkkorattaitten

eteen, jota — toisin kuin muita hevosiamme — ei tällä kertaa oltu

laisinkaan käytetty heinätyössä. Sitten äiti tuli pihalle molempien

siskojeni, Ennun ja Annan kanssa ja ottaen jälkimäisen syliinsä istahti

isän viereen etu-istuimelle. Ennu, joka jo oli täyttänyt seitsemän

vuotta — Anna oli vasta viidennellä — istui kanssani taka-istuimella.

Kahvivehkeet olivat vasussa ja sen sekä pienessä paperipussissa olevat

vehnäset isä oli asettanut heiniin istuimen alle.

* * * * *

Aamu, jolloin lähdimme Haukkavuorelle, oli kauniin herttainen. Aurinko

nousi paraillaan itäiseltä taivaankulmalta, ja kastehelmiä oli vielä

maassa. Etäältä kuulsi Syvässelän pinta loistavan kirkkaana, mutta

vielä etäämpää näkyi matkamme päämäärä.

Hiirakko, jonka jalkoja kahdeksantoista vuotta kangistutti, juoksi vain

verkalleen, mutta kului matka sittenkin.

Ensin oli laajoja peltomaita edessämme ja siellä täällä, kahden puolen

tietä, oli taloja punaisiksi maalattuine seinineen ja valkoisine

ikkunapuitteineen.

Vähitellen tien sivusta muuttui metsäiseksi — olimme jo ulkopuolella

kylän — ja kirkasvetisen lammen rannalla näkyi sorsa puikeltavan.

Metsästä kuului peipposen liverrystä, ja yli mahtavan hongikon leijaili

tuimakulkuinen kotka. Oliko se huomannut peipposen? Siltä ei näyttänyt.

Kohden sinitaivasta kohoten se suuntasi lentonsa pohjoiseen päin ja

pian se oli kadonnut etäisen metsäkulman taa.

Jo oli Haukkavuorikin lähenemässä, ja aurinko valaisi täydellä

terällään heinäkuun aikuisessa pukimessa olevaa luontoa. Vielä puolen

tunnin matka, niin saisimme vanhan Hiirakon riisua valjaista.