III.

Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt

oon usein aamunkoissa ruskottavan...

_Dante_, Kiirastuli, XXX.

Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja

sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet

pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi

Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen

hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja

pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä,

punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi

hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin

erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin

lyönnit.

Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki

kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan

siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet

poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän,

sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että

kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja

jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe

oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten

aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset

sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen

kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.

Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten

musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko

elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun

taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.

Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa

näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja,

huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä,

kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme

kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus

ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä

suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa

teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi

ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään;

mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita

asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti,

vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli

ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän

tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton,

ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi

hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein

toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan.

Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan

lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus

ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen

rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.

He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona

olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia,

eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi

ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida

rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.

Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville

orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti

kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa

ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli

tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa,

että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella

mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta,

joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean

araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki

katselivat häntä.

Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän

tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.

Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan

tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että

unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan.

Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa.

Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä

hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä

oli melkoisen eriskummainen.

Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja,

jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen

katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka

näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut

aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta,

jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt

hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään,

nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä,

joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei

hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti.

Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin,

jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät

tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä

muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut

itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä

erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa

niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti

häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan

keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki

paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät

ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä

eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin

hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria,

jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin,

hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia

peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä

monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin

rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena

kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti

kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.

Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet

utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja

kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla

se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden,

jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä

pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan

ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko

se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili

joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat

ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat

välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä

näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle

tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi

ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän

puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi;

hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat

jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti

teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän

ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen

kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli

nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän

ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt

ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi.

Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.

Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika.

Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin

mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:

-- No, oletko tyytyväinen, poikaseni?

Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä,

hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen;

hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään

huokaisten:

-- Oi, olen!

Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:

-- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda

tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään

kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.

Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei

hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt

itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies,

jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain

päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla

mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:

-- Ukki, kuka tämän on tehnyt?

Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta

säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut.

Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:

-- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.

-- Mitä niin? vastasi hän.

-- Oletko sinäkin tehnyt tällaista?

-- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja

jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä

katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten;

mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli

valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti

niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää

niitä kenenkään arvosteltavaksi.

He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei

kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan.

Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe

kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin

yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä

uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku

sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut;

hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa

varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin

sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"

Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä

teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun

luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei

ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli

viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän

seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi

sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa

kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt

enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän

meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta

tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi

teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi

enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa,

tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari

kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa

näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui

tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta,

viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun

hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille,

niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät

uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät."

-- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut

ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän

vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa,

kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale

aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson

nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun

oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin

päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän

ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut.

Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä

kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut

jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus.

Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista...

Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan

kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä

alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin

Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto,

että se pian loppuisi.

Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän

Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen

kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa

siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin

teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät

ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui

kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan

Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen

liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista.

Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus,

että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa

kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi

hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.

Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu

vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa,

jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin

ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis

sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta

kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa,

vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan

oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai

voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että

voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden

sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt

muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja

hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui,

että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan

eli alituisessa pimeydessä.

Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko

kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa

hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen

ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu

loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla

laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet

kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior

soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.

Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset

nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään.

Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet

ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi

vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä.

Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat

viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä

värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli

kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä

tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko

suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen

musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki,

että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat

täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen

elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta.

Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten

katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän

liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti

ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja

jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat

itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko

yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen

teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja

hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan

yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi

ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle.

Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista

tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat

hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat

puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan

tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka

Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä

lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä

hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta

ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin

päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän

oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.

Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa

serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut

hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu

mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin

palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka

hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin

muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa

Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan

seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin.

Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He

menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne

esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja

liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia

pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli

peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja

viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä

päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä:

hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia

vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan,

ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki

nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän,

viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia

imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen

teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen

ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä

aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä,

että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin;

mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja

luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti

Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili

Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai

kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen

yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä

ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan

mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti

häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt

tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin

Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi,

niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä,

että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus;

hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle

äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili

saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta

kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi

Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin

korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet

vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler,

sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe,

joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei

tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler

nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:

-- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy

sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.

Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli

häntä:

-- Ahaa, sinä et tahdo?

Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän

tahtoo.

-- Jaha, se on siis sovittu?

Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.

-- No, kaulaa minua siitä edes?

Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.

-- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!

Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän.

Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti

hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin

sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.

Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän

tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana

tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä

ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä;

Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä

tulleet koviksi. Hän sanoi:

-- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme.

Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei

meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule

murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy

ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo!

Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle

maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen

hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään

olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt,

että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi

pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe

ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti

pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai

maistaa isoisän lasista.

Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän

oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että

Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe

vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt

häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka

suuri _Hän_ oli!

-- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen

kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen

puolestansa!

Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin

taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen.

Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät

tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias

pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä

tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen

tietoisuutta, että hän sävelsi.

Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee,

liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin

tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu,

hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet,

kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä

suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei

muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa.

Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen

sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita.

Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä,

tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella

jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien

nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan

jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta

illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa

yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket

pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei

siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten

hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli

hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia,

jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri

tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin

hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma

laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja

varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi

kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle,

jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä

soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään

juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän

näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki

kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. --

Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman.

Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä

Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat

voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen

tarkasti.

Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa

pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri

permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin

sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä

toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:

-- Mitä sinä siinä laulat, poika?

Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.

-- Ala alusta! sanoi Jean-Michel.

Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä

isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla

tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan

tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta

välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun

poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.

Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista

ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli

asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään

menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka

riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt

muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän

puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe

ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi

heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan,

aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista.

Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä,

ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen

pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta:

hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei

tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa:

hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai

tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä

niissä hän oli miestä mielestään.

Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä

hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle

jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä

nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan.

Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi,

sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen

selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu

koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui

Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli.

Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti;

hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.

-- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?

Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän

oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi:

-- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.

-- En minä muista.

Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui

niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei

uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea:

-- Ukki, en minä muista. Christophe punastui.

-- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun

aarioitasi.

Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan,

hänen sydämensä aivan hätkähti.

-- Oi, ukki!...

Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:

-- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit

vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan

alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. --

_Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt.

Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:

LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI

JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.

Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla,

suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä

kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..."

Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja

piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta.

Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi

äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi,

että liikutus saisi hänet valtaansa:

-- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun

luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi

minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on

tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna.

Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla

isoisän kanssa yksissä töissä.

-- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.

-- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi

sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten,

kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin?

Ethän sinä häntä unohda?

Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa

viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään

pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen

teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun

kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä

hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen

omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten

sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin

kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen

tukkaansa.

-- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen

musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen,

taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä

muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän

ennusti, mitä sinusta tulee?

Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei

tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen,

tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi

käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.

Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat

hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti

hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille

ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä.

Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko

oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin

työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti

olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla

pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin

koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä

kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.

Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista

olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella

lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän

oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan

ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän

ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut

virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen

luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän

ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät,

kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä

kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä,

-- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui

kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi

kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä

hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi

ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän

teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta

hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita,

jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän

asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi

hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä

olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?

Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä,

ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan

päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä

häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä

Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin

hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin

paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen

oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti

näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään

ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."

Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli

säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui

hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi

kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän

ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut

enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella.

Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia;

ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui,

vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan

riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki

nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat

suurenmoisia.

Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen

luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut

suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä

oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli.

Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja

hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä;

luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti

hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli

pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat

silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun

päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi

vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen

kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä.

He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät

häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle

köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno

nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli

ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen

seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita,

kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita,

säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä

koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto,

perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä:

jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti

maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt.

Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua

eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni,

kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy

huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti

jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta

alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan

nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti

tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että

isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli

heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin

sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei

ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava,

mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli

varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen

niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille

nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta

taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt,

ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti

hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He

olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat

nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli

ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa

alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen,

häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan

luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset

toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin

sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä

syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt

yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta

kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän

kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä

rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän

rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo;

hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina

hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska

keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki;

sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin

hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku

muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai

syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti

tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen,

huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin

muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja

hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta

Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi

ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että

eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia

kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä

koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt

kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni

antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla

_hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan

siitä väitteestä oivallinen esimerkki.

Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja

Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja

meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta.

Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista

alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni

koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen

jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun

läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen

enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta,

naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti

Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa.

Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän

viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin.

Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu

hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja

vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella

häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen

näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt

vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla.

Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas

hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku

laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän

pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen

lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä

alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan

kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen

askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut

sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi

nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan

ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei

hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti,

lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin

askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi

aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja

haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin

tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta;

sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe

pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan

jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä

kurkussa hän sanoi:

-- Eno...

Gottfried ei vastannut.

-- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja

painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

-- No, lapsukainen...

-- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

-- Sitä en tiedä.

-- Sano, mitä se oli!

-- Enhän tiedä. Se on jokin laulu.

-- Onko se sinun tekemäsi?

-- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Sitä ei tiedetä.

-- Ja milloin tehty?

-- Ei tiedetä...

-- Kun sinä olit pieni?

-- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä,

isäni isoisä olivat... Se on ollut aina.

-- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.

Christophe mietti hetkisen:

-- Eno, osaatko sinä muita lauluja?

-- Kyllä.

-- Laula sitten toinen laulu.

-- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee

laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.

-- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?

-- Tämä ei ole musiikkia.

Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän

pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista

tavallista musiikkia. Hän jatkoi:

-- Eno, oletko sinä niitä tehnyt?

-- Mitä?

-- Lauluja.

-- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä.

Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:

-- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä

vain päätänsä:

-- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:

-- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?

-- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat

silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun

olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit

itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun

tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle

hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan

taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän...

Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään

uusia?

-- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän

opetuksia ja lapsellisia unelmia.

Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:

-- Miksi sinä naurat?

Gottfried vastasi:

-- Oh, minähän en ole mitään.

Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:

-- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?

-- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried

ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:

-- Mistä syystä?

Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:

-- Tehdäkseni kauniita lauluja.

Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:

-- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla

suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii

tavoitellen häntäänsä.

Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno,

jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen

kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried

kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai

nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:

-- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin,

niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:

-- Mutta kun tahdon tehdä!...

-- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja

niinkuin nuo, kuuntelepas...

Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä,

hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa.

Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun

sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään.

Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta

kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.

-- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan

pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai

Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?

Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti

niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt.

Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun

paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä,

taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa,

joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä.

Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon

olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen

tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle:

"Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle

anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä

hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä

hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti

sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli

liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa.

Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän

täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei

eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa,

sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme

uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia

lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi

hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt.

Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat

äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried

poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten

tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken

olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti

Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä

lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman

laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat

merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried

lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja

aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi.

Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana;

ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun

häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse

halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe

ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi

laulaa.

Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti

Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista

hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän

tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli

häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:

-- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin

pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:

-- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei

sinua pakottanut sellaista tekemään.

Christophe väitti vihasta punastuen vastaan:

-- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.

-- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa,

hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä

ymmärrä...

Ja hetken päästä hän lisäsi:

-- Mutta minusta se vain oli rumaa.

Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili

ja virkkoi.

-- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta

parempia.

Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties

paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki.

Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat.

Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:

-- Nämä olivat vielä rumempia.

Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli

purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti

edelleen:

-- Miten rumaa! rumaa!

Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:

-- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?

Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:

-- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen

tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä

ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit,

ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?

-- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin

kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.

-- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit

sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin.

Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen.

Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja

valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se

muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille

lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta

ja kunniallisesti.

Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe

kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle.

Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän

on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin

hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi

hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät

syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.

Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään

alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein

repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried

siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti

sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä

huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua,

ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen

kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä."

Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan

jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta,

kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei

nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka

läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti

alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu;

mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla

läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä

kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli

ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan

pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:

-- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se

ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin

päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa

saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.

Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas,

Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan

vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen

tarkasti vaarin.

Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä.

Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen

inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta

iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin

kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että

"saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi

kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan

aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista

ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei

tiennytkään, miksi.

Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä

iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli

omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_.

Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut

hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi

julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään

hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; --

_pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä

konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken

jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat

innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä.

Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen,

aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät

nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.

Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän

ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla

puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen

kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska

hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä

Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin

mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi,

edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä

järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin

huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän

väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui

aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen

olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli

kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja

kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi;

Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta,

ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun,

niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin

ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä

kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko

asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja

hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.

Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja

luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior

katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja

nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:

"_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen

Armollinen herra!_

"Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun

nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden

jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden

harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin,

hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen

vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein

inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla!

Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias!

ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta

sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä

vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä

kirjoitin.

Olisiko minulla nyt,

_oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi

askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko

minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin

hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?...

Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet

Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja

lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.

Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin

lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne

vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os

hyvyydessäsi,

_oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun

jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!

_Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa

kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin

palvelija_,