II.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon,

mi eellä pakeni, niin että kaukaa

ma meren läikän erottaa jo taisin.

_Dante_, Kiirastuli I.

Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt

nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä;

sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan

tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset

seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli

vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka

punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin

istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin

silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian

noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti

lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai

neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin

tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti

hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli

kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan

siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä

paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta;

he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä

kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie

Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan.

Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti

häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat

he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään

synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli

Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen

ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon

iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus

oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten,

miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja

perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti

vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät

mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.

Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta

voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua

kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan

ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti

ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä

ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt

koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen

maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi

atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään

hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan

oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä;

hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta

kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin

härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin

harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että

hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki

jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla

äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat

kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja

meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa

heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa

purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo

suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa

sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä

oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän

erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten

ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään;

mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen

hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten

kiittämättömyyttä.

Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli

yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän

jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen

puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin.

Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän

alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin

niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen,

koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan

_Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys.

Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli

vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa

itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten

henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut

katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki,

huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä,

katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti

juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän

päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi

innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia?

-- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen

olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista

ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut

muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja

säveleitä.

George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole

ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan

hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin

suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel

kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan

paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina

vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut,

ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä

haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä

edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli

sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.

Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä

oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät

päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen,

elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä

mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa

ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus

ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton

alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja

sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu,

todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa

pysähtynyt luonne.

Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja

Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli

hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti,

ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki

hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa.

Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän

oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen

tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön

otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin

laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän

joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut

puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei

tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä

ajatteli.

Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän

ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista

näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä

siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena

ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.

Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin

näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia

sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi

hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta,

silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli

jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin

tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa,

että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu,

ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio

näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti

pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin

vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen

jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle

ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne

vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, --

järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän

heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan,

-- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti.

Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä

hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan,

vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän

kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan.

Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen

orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän

kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi.

Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana

orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla.

Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin

tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi

olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta

yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka

lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei

säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.

Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka

on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä

moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi,

hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä

ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että

on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla

varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa

omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen

puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään.

Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään.

Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat

luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja

sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.

Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi

pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka

vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi.

Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen

ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan.

Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan

Christophen hoitoon.

Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden

vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli

ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti

tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan,

näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä

tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai

hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt

äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja

painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta

pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät

he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin

alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän

useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat

tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä.

He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää

heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä

ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää,

kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen

permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli

pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf

taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta,

jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä

takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden,

tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.

Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt

Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan

ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:

-- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.

Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.

Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan

rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten

häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi

hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että

Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku

Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei

tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut

kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman

onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen

tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista,

joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan

saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään.

Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset

käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet

ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan:

se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.

Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin

vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka

kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle

sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään

siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli

kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana

porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla

äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli

punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin

häntä oli neuvottu kysymään.

-- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki

pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi?

Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.

Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo

ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi

olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa

rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.

Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä

hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle,

hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja

takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja

kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä

hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen

kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja

sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi

seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen

hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan

toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen

katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti

näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä

tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen

neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle,

varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän

paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään

pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli

koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään,

kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi

ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen

puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut

mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan

ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän

kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi

kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana.

Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka

nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän

kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut.

Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan

poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti

häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli

pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että

nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja

hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään

lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja

alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka

koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe

vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet

sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat

erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä

oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä

hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta

naista kiitteli.

Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse.

Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili

emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut

äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin

lammas teurastuspenkille.

He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen

poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui,

olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli

heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe,

jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää

paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset

seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä

ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan

kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä

toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä

hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan

kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun,

varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt

hame ja paljaat sääret.

Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan

rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen

eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Katso, nuo ovat minun!

Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että

hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja

kieltävästi päätänsä.

-- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen

takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.

Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi

tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen

kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi.

Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli

sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen

kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän

mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior

Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen

mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja

siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen

oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä

suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi.

He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko

hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi.

Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.

Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina

jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota

kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä

vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli

väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian

ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun

huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus

lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse.

Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän

ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli

toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä

hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui

hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan

tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he

lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma

niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi,

että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi

ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja

tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa

takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka

repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken

onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin.

Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan

ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he

halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut

kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa

toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä

hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!...

Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja

kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he

heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja

painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä

oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli

repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina

vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat

hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan,

pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he

uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin

heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle

kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään,

ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi

puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki

hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan

tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän

ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli

kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen

lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä,

lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä

mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään

hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi

sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi

ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja

hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko

asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi

raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi

hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen.

Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti

viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.

Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä

palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti

askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut

päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan

tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.

Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita

tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan

syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki

katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen

täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän

itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja

että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut

toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä

tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen

onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne

tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.

Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä

vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.

Christophe ei vastannut.

-- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?

Christophe vaikeni itsepäisesti.

-- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?

Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja

kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita.

Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua

kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen

lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai

luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat

kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui.

Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina.

Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa,

että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat

kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa

läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior

oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior

oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin

hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan

kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen

nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin

hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman

illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt,

kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi

enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä

koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen

mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon

rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi

polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt,

-- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten

edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä.

Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus,

tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu

lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he

olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään,

lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea,

mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen,

raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa

itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti.

Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi

epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää,

karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään

pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.

Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt

kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti

riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa

ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta

Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän

oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli

hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan

oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että

hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken

kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan

helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen

hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua.

Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan.

Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin,

pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan

olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset

lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen

äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja

hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut

hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi

halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan.

Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan

uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta

sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän

toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava

ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen

rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta

tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse

todellisuutta.

Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun

Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta

ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin;

mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän

poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä

tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä

valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli

sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen,

tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa,

Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei

jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli

itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi

ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi,

ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan

saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja

ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli

tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti

lohdutetuin mielin.

Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei

paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli

muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.

Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi.

Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut

sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti

lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän

puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä

hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja

miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti

lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen

isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi

perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan

ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään.

Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin

ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi

huolettomasti:

-- Yksi vain, äiti.

Louisa tuli hiukan levottomaksi.

-- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.

-- Ei kiitos, yksi ainoastaan.

-- Eikö sinulla sitten ole nälkä?

-- Ei, ei ole oikein nälkä.

Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat

perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja

koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä

Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:

-- No, ota vielä tuo!

-- Ei kiitos, äiti.

-- Mutta oletko sinä kipeä?

-- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä

moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta

Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla

lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja

kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä

lopuksi:

-- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.

Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä

muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin

nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen

sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut

oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka

isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei

kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut

oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen

saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!...

Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille

lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus

hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan

kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty

poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä

silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä

tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille

enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli

siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä

Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän

sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä

auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli

heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi

kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään;

mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle,

Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja

auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri.

Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi

syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen

raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti

kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan

epätoivon vimmalla.

-- Minun pikku poika-parkani!...

-- Äiti, rakas äiti!...

He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.

Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi.

Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa.

Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina

ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia,

lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin

tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti

oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen.

Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti

tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin

punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin

kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä

juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle

jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin

hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja

hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella

äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän

Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku

älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän

oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista,

joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman

oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se

on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen

on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai

tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen,

aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut,

lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on

itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen

kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat

rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina.

Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti

kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen

vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan,

hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli

isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia

ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten.

Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin

ukin kertomusten sankarina.

Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona.

Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa

oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä

sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki;

päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja

sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa,

ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse.

Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut.

Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän

tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot

olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin

tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin

isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä

peloittaa.

-- Isä, isä! huudahti hän.

Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan

häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:

-- Isä, hyvä isä, vastatkaa!

Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä

kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli

poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun

Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet

mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi

polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he

kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu

naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi

kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä:

se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota

hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni,

ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla

kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen,

jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä

kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon

järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän

tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän

ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt

nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen

paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei

katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan.

Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka

vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa;

mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen,

Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen

istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi

niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja

katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja

muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset

jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein

takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi

jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä

luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior

käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi

kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi.

Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli

hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla

äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten

hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä

varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän

siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli

poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli

hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli

hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe

ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan

kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen

viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan,

joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta

ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut

ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, --

kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään.

Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea

ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä

olisi kukaan uskonut:

-- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.

Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös

tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä.

Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin,

sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli

onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että

hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä,

hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän

koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin

kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan

kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle

hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat.

Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He

rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan

ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin

ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin

oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa

vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli

kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.

Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla

katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan

koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi

vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli

aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä

hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun

Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen

tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen

haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat

silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta

helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta

punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin

voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen

kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti

polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.

Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän

julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei

välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli

aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää

mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe

istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran

löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta

seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes

sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut.

Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet

opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä

järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa,

kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin

huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet

pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja

hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin

voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.

Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.

Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään

ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu

arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu,

ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan,

jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla

tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai

auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko

huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä

koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka

ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana

väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli

haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei

voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui

tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt;

mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän

ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli,

karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta

kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä

täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa

poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka

kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan

luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut

hänelle.

Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä

aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin

nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, --

sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat

häntä aivan kuin tauti.

Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia,

jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka

kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita

he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen

eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten

päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin

kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.

Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi

oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi

hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse

taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi

tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi

täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei

ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta

hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat

riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat,

ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän

sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin

kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta

taakseen mennessään portaita alas.

Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään

isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin

vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa

Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin

valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui

Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi

joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin

ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas

kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja

nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä

kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö;

se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa.

Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat

valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin

eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina

kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä

ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat

siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe

eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon

päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.

Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui.

Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin.

Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja

ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui,

kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne

yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut

sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä

tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu

sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä,

uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen

valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa

syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä,

ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni

piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita

piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän

oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen

kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili

jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi

matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin

hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä

tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa

nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia

niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen

silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin

unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä

ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja

uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät

uneksivan lapsen sydämessä.

Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti

ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt

kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos

ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat

muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? --

Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot

eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin

joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi

nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan;

hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää

vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen.

Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän,

varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla

siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta,

sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään

tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä.

Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden

vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta

itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät

lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä

oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa

lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia

purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät

kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja

eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin

lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat.

Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan

katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin

ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. --

Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli

hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä

käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla

näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus.

Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien

mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja

todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin

kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.

Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa:

-- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään

sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin

kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi

ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta

ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei

jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_

sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa

piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin

mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin

näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi

olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen

kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen

kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa

kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään

päästä kauhustaan.

Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero;

ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon

eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja

paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat

unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa,

jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä

äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista,

tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto

narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla;

se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä

kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut

jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut

koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä

tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa,

hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan.

Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan

murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui

sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru

ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen

kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan

komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä

varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin

tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen

ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat

tiedottomasti.

Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli

itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen

painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri

hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät

hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin

kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla

valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen

sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa

hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.

Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren

Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan

koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.

Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä

tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän

vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt,

vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne,

mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi,

minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne

erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli

ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi,

että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe

oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut

koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta

sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi;

hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin

hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää;

mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko

oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei

Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa

ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti

ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta

jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe

nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.

Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli

siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan

kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli

kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se

oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei

koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis

samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti

hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja

näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne

voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän

ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi

nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia

kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen.

Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei

uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan

hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle,

kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:

-- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja

hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi:

-- Kuka?

-- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi

ääntään.

Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:

-- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.

Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa

vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken

hiljaisuus; sitten äiti sanoi:

-- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa...

Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.

Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli

kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan

keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan

epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä

huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt

totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa

saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut

suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella

sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut

hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän

nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.

Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän

tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku

joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei

häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen

asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja

komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa

huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille

pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa

mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta

kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan,

että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä;

sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään

pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni

kaikui:

-- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.

Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä:

-- Kyllä, isä.

Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:

-- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä

pahoillasi?

Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:

-- Hyst, anna hänen nukkua!

Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana

ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli

lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän

ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja

tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat

syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli

tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla:

ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli

antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että

hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän

pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua;

ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?"

niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:

-- Tuolla lapsella ei ole sydäntä.

Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja

nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin

ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti,

niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui

varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi

tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa

äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes

rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai

sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että

sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia

hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän

itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta

kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä

kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui

äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut

heitä herättää.

Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan.

Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin

ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen,

tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan

näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan

villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän

kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä

äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä

raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu

sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli

liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen

hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta.

Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen

vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän

saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..."

Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä

hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran

eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan

yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin

viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala

otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän

hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti

sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän

pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä

temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen

asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi

auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan

koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi

rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä

tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut,

mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan

yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne

inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa

rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut

liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää

raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä,

aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan,

ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä

rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa!

-- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi

sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan!

Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin

sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt,

mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän

oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan.

Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää,

kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen

häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." --

hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi."

-- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se

olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen

koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin

rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa

miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän

kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan

kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä,

jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat

nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma

vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian

onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen

iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki

raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.

Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi

vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.

Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki

hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää

niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä

hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki...

Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs

hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti

ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei

otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo

entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja

Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt

huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku

Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä.

Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä

tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta

ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi.

Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta

ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia

kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen

pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!";

mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee

mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina

soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti

hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen

minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne

suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian

kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä

kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa

julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi

surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan...

Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi

palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen

laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne

loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin,

hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan:

se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin?

Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa.

Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa

jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa

olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin

hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan

kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin,

kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa

takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa

sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai

tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on

leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee

niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne

heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä

ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun

sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka

hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan,

vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä

olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat

menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... --

Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat

totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!

Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea

yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa,

mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa

vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne

murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa

milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut

siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan,

jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat

ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat,

jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. --

Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että

ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä,

mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet

rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän

löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa,

aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä.

Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he

rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän

kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille.

He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään...

Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee

ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat

häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen...

Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen

istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan

suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja

kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta

puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli

hyvällä tuulella, hän nauroi.

-- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä

ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?

Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He

asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista

kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt

ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä

oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä

niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain.

Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä:

kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei

pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi

eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui

ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa

välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai

oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa,

nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita

tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki

ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä

saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja,

ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle

moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne

marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi

kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa

metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja

hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei

yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman

palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista

vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä

kiitollisuudesta paisuvin sydämin.

Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan

päässä pyöri.

Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa

erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa

kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua,

Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja

muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli

lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin

kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta.

Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten

seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja

täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen,

kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet.

He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä,

hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla

jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät

soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät

rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia

merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka

tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman

musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli

sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä

vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää,

jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia

eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia

tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta

maasta.

Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei

voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin

kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan

mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen

silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina

kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli

vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen

pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä.

Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt

mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä

hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus

musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan

ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina

hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen

koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan

yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta

tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti

ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko

maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon

taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla?

Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki

hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin

hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina

ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii

eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon

poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita,

olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että

ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku

poika.

Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin

säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli

hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja

häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja

polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita

unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään

sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo

Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena

hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat

pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui

kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän

sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä

hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.

Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä

eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti

leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa;

-- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa;

ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää,

miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen

ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri

tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja,

joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne

tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset

olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut

mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet

rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa

hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain

sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella

rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana;

ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei

tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin

sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli

selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä

ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä

se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi,

että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin

olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen

ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua,

niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä

yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä

haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.

Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset

sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä,

jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai

täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen

tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, --

ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt

narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa

sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita

narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin

mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä

tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen

omissa näkemyksissä...

Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana,

kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin

muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli

vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä

valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.

Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen

yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän

tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt

loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen

ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi,

ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen

äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä

paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä

ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." --

Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja

harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.

Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen

jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan

pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes

Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin

seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä

siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein

ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän

tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan

saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin,

oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea,

joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja;

eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat

kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat,

joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset

seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä,

köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia,

koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä

opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten

vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi

niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin

eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan.

Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden

kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita

norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan

virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? --

Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta.

Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin

huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi

kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.

Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään

vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti.

Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja.

Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän

äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin,

että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri

huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä

väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta,

kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän

pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli,

että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän

antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin.

Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja

Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki

pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin

aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran.

Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti,

itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään.

Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi

tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti,

vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

-- Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

-- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta

niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä

kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

-- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että

minua piestään, ja sitten...

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä

melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:

-- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?...

Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:

-- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!...

Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen

takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:

-- Sinä soitat!

Ja Christophe huusi:

-- En, en, minä en soita!

Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän

tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko

päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan

jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos

potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.

Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa

niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan

ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui

likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus.

Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:

-- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö

olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä

olisit kuollut, että olisit kuollut!

Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia

portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun

nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan.

Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi

tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä

rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan!

Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen.

Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot

kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi.

Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen

ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet

tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä

kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä

näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita

itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi,

ja hän nautti kostostaan...

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden

yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt

enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin,

ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi

sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti

vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu,

tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä

itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään

pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian

aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia

esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä,

katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut

paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla

vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi

yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten

hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa.

Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli

syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja

inhoittava.

Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla

voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan

taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa

pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän

ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit

teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on

huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli

nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta

paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui

ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä

siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa,

varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika

tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru

tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle

yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan.

Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen,

alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan

hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!...

Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta

ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän

sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista,

ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat

tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita,

jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa.

Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten

kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä

tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa

iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä,

jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä...

-- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat

virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen

kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä

puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit

kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten

tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni

kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja,

viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.

Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa

ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein

pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan

umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa

hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan

unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä

ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja

pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää

säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja

pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet.

Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet

ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän

nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö,

ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen

kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti...

Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä,

joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan

kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä...

Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät

näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin

väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat

kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan

auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja

rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä,

sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene

pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman

sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei

ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet,

jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina

kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka

täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei

ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän

tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä

syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran

näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin

korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen

vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana,

kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden

värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää

rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen...

-- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki

tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu

liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina

halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää

ole!... Oi onnen rajattomuus!...

-- -- --

Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran

kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät

karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa

tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt

pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe

nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin,

jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.