Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli
päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas
alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä,
mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt.
Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä
kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin
julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli
suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä;
hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat
viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin
käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa
puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.
Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi
avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten
toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin
päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_.
Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta
pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana
viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden
vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan
niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin,
johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät
auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää
omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin,
selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". --
Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon
kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi
isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku,
joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut
luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa
pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt
kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.
Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin,
minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia
vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika
näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias
lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki
tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa
voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän
päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin.
Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa
tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen
naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi
yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku
herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset
kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä
olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen
harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden
päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä
kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui
kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli,
että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi.
Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi;
hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään
lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja
pöydässä sai hän parhaat palat.
Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen
ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet;
hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa.
Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli
mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi
sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan
napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta
kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina;
tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen
olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä
nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä
hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.
Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua
ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista
perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta
uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja
että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior
kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli
myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän
kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen
läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään;
mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se
kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.
Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik
Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei
tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein
kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän
ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän
antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa
tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen
ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia.
Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla,
läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai
sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein
ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä
lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä
tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan,
väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla
poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu
katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt
Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö,
herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä
yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään?
Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka
tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet
silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin
saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi
kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin,
kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan
iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä,
keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin
läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon.
Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton,
että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa
ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan:
suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä
kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen
viimeiset neuvot.
Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti.
Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin
älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa:
heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja
viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe
astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle
osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin
vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille
kulissien takaa.
Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten
teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä,
satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi
vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen
pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen
kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet
jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua
uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten
katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki
täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle
pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen
kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa.
Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali
yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka
olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan.
Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka
tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi
ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä
ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta
oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja
tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli
sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian
korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei
odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se
lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan
kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.
Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet
otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku
mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät
kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia.
Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla;
hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului
katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina
ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen
häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi
jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat
hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi,
kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja
kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään,
hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui
niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.
Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään
_Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston
jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan;
hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista
hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko
katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua
antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin
näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu
kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman
punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan
toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta;
hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja:
hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut
tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä
hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn;
mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta,
hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi,
tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt
ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten
hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja
että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä,
että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa
lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja
kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja
kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka
sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi,
minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän
juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä
hurjemmin hän juoksi.
Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko
uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan
ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan
ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat
nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä
silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana
hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä
Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan,
tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla
kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean
itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.
Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua
toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa
tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain
kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi
isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe,
joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi
viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa,
ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.
Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe
juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät
viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen,
punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan
tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui
häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. --
Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä
ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa
katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta
seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä
jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut
hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä,
joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin;
mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa.
Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että
kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja
sanoi raskaasti huokaisten:
-- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.
Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut
siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli
herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään
vastenmielistä.
Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti
onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja
ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut
häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta.
Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut
antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi.
Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden
ystävättärensä korvaan:
-- Minäpä kerron teille salaisuuden.
Neiti nauroi ja kysyi:
-- Mikä se on?
-- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun
_minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika
hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en
tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein
kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä
kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän
hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.
Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli
suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen
ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät
hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja
koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta
Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka
hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja
jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen
korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa
uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut
enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti
hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof
Musicus_.
Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään
käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja
syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt
yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan
suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä
lupaa.
Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi
häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_
ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli
menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin
moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui
puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän
olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli
hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto
oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä,
prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että
naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan
heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo
kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.
Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle
komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia.
Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt,
kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei
hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti
yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään,
sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen
salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan
häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa
mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin
hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin
Melchior tahtoi sanoilla:
"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und
Musicus_..."
Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti
ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje.
Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan
päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä
toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe
vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa
ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi
katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia
oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin,
hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti
sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet
vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.
Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa
illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta
raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä
ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen
oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen
jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan
laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui
Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi:
"Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan
kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle
muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.
Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän
monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin
tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan
väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.
Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä
hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen
ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi
keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen
korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe
nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli,
nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän
tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän
sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi
kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla
ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman
kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen
jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman
suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen
jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä
tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään!
Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista
kärsiä, kun on väkevä!...
Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja
huudahti:
-- Kuka siellä on?
Äiti supatti:
-- Hyst, lapsukainen uneksii.
He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki
haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen
hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa
viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei
pimeyteen.