I.

"Kuink' auetessa usmain kosteoiden

ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän

kuvastin ensin himmeästi kiiltää"...

_Dante_, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan

aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on

rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja

tympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan

jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan:

lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä

rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä,

ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee

vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa,

jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo.

Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset

huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla

liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen;

hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat,

lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut

huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän

hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin,

joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne

levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo,

kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava

ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä

lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa,

haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo

silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei

voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä

niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen

nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin

irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen

sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja...

-- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.

Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

-- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi

itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä

sellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo

ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi

äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä

valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

-- Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

-- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa

huutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja

murahteli:

-- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen

poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

-- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet

ruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta

hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen

saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni,

sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se

sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin

että hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen.

Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel

heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

-- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa

muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja

vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

-- Kuinka miehesi ei ole täällä?

-- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on

harjoitus.

-- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen

tavallisia valheitaan.

-- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen

menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

-- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko

tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla

äänellä, hieman hämillään:

-- Onko hän sillä päällä... taas?...

-- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

-- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

-- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta

putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

-- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako

ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän

jälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin

tällöin suuttumus:

-- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen

juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt,

puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö

sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi!

Pidättäisit häntä kotona!...

Louisa itki yhä katkerammin.

-- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt

kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen

yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä

odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena

mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni

Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja

silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

-- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa

hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

-- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi

häneen:

-- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

-- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida

minua. Hän katuu nyt sitä.

-- Ja mitä katumista siinä?

-- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli

hänen vaimonsa.

-- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan

pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa,

ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin

suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän

olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla

ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse

ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen,

sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin,

etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta

siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta

taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää

kunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti,

niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

-- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti

kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni.

He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että

Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin.

Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka

hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti

siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi

ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan

kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa

tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus

oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet

musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin

saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_;

ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria;

Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli

toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan

miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja

silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä

raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti.

Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi

hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen

hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä.

Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään

tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei

ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään

viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen

vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä

ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama

ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus

nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut

hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja

hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior

olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli

pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta

hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui

olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä

kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi

hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen

lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä

olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen

oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut

vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä

ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin

heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät

siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden

veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan

voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn

satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät

itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille

tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla

on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä

juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee

suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan

ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän

sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut

silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta

ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin

kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri

niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä

juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun

ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut

Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, --

tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan

epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta,

joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut

paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai

katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai

rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan

vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen

kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä.

Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi

ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset

moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä

tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina

iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli

Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset

ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen

näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi

kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä.

Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin

hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan

kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja

muut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet

pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt

tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan

kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin

tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä

nykyisiä ja menneitä surujaan.

-- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti.

Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

-- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

-- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

-- Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei

vastannut. Vanhus jatkoi:

-- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

-- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä

en tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

-- Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän

kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin

ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti

hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin

juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli

mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi

Melchiorin mennä yksin sisään...

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin

tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi

vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku

nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana

voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui

hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti

vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu

tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän

tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää

vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän

sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen

tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat,

eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen

ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa.

Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän

tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi

koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa

ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.

Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:

"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni,

kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan.

Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko

vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi

rauhoittaa...

Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä.

Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla.

Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi

hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja

lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen

huolettomasti huokaisten.

Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa.

Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia,

ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi.

Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen

murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite

vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja

tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä

pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja.

Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan.

Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä

säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä

hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät

vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä

hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa

viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa

väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa

kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet,

sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta

saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän

olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut

näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen

mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän

ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta;

ja hän itki häpeästä.

Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina

nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja

luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja

päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.

Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja

tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, --

hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset,

niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia

tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.

Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen

sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia

ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä,

joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia

varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia,

unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja

keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle

hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista,

hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään

löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava

valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa.

Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin

kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia,

jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki,

mitä on olemassa...

Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän

virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden

huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja

takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen

veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen

selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan

aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja

valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien,

jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset

hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat

alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään

päällä...

Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin

aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden

syvä ja tuttava ääni...

On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa

ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä;

se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja

tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin

se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen

äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista

kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten

hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta

äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta,

aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen,

syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy

hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka

verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa

kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla...

Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen,

hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa

sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten,

kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen,

joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri

hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä.

Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon

murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne

kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita,

sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen

lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee

ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta.

Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee

vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella

vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen

sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee.

Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän

leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii,

ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia

ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia

sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä

kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän

lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan

hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on

arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli

ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa.

Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen

sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara!

Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän

sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy,

hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen,

joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa,

äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii

piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa...

Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva

viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse

pilvien suuret varjot vaeltavat...

Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää

polkunsa päivien sokkeloissa.

Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa

seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa.

Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä,

tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä

niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo:

"Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin,

ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä.

Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei

hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään

hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen

ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan

kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe

painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan

hiljaisuus.

Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta

hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee.

Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat

toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla

olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän

seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti

kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten

joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee

savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin

kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä

kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa:

"Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän

korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä

tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta

samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa

hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia.

Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä

lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli

liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat

voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?...

Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin

kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös

vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen

kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on

kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu

maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan

päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan...

Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään

mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa

sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He

ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan

ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin

vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei

poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa.

Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla

keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää

kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää

takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä

siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee

niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.

Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys

kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka

tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään

tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se

kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin

hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee,

ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan

kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen,

täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat

mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin

antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa...

Hän nukahtaa hiljalleen.

Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.

Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on

juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän

lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa

ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan

edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen

helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." --

Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain

välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän

loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun

hänen näytelmäänsä esitetään.

Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää

meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja

hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja

valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa

permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan

kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi;

sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin

elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.

Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy

omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat.

Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se

onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen.

Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä,

joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai

antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen

kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on

aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.

Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.

Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti

kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan

hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän

ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja

niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan

nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin

ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on

tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien

katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy

ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään

kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä

toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin.

Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä

kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta

alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku

sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle

tolalle.

Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä

saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta,

jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin

voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se

oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä

tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe

oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa

esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea,

muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa

yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä

ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä

housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe

orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän

heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille,

joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.

Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli

taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi,

että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän

niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä

silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö

edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä

vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili

heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään

vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli

onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä

muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa

tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin

vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän

haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa

sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi

tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi

hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli

unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa

seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.

Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt

heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään.

Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua,

jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin,

hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva

luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla

tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös,

kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi

ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa

sadussa tapahtui...

Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia

unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi

silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei

muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä.

Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä

sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan

mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä

pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli

kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman

matkalla.

Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli

hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin

tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja

voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot

varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja

lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.

Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi.

Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta

hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan.

Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään

hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän

oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen

kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja

kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen

äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi

lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän

kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt

koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle

ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden

puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon

vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.

Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow,

Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin.

Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia

sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin

juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja

hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa

kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan

jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen

sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä

tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"

Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi,

että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi

tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti

vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti

kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa

kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli,

eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko

ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? --

muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen

ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä

kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus

että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.

Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle

jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat

hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka

johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen

ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai:

"Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin

paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa.

Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui

huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut

toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän

oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen

ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti

hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön.

Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli

kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.

Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta

valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut

hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli

mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli

hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos

sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli

säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan,

-- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta

kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he

marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se

hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu."

Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun;

hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta

virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän

huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta,

-- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati

häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui

haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän

näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden

riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin

hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua.

Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari

valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.

Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin

kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä

heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin

Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa

kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, --

halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä:

kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn

tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen

sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen

logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella

miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole

mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus

ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea

tepsuttelivat.

He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä

ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut

jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän

pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia

kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt,

miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi

perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että

hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi,

että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat

päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja

nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe

lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai

muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä

pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen

ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä,

toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia.

Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran

kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä

lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin

nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan

paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä

ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa.

Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä

pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi

tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin

olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa

alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät

ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan,

kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut;

kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki

vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely

taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen;

hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat

umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon

poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet

hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun

toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät,

hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti.

Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan

vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi

kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas

raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia

männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus

uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän

onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä

heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli

ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä

itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä

oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän

tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein

samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään

kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden

virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen

uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi

henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli

anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen

vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.

Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi

isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista

autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta

jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja

välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon

ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä

ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän

polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin

istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen;

hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän

näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita,

nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne

puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin

niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän

nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä

välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen

pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että

kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää

kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää

välinpitämättömältä.

Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset

hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa;

ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät

kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli

loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta

ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän

halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä

ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta,

-- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes

vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa!

Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi;

hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän

halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet,

miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat!

Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet

partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.

Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin

oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä

kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä;

ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui

jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja

suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja

teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai

oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla

yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin

isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. --

Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista.

Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia

ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja

kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää

enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä

kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai

loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä

levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen

vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat

päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan.

Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he

pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua,

pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei

ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet

ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään:

"Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten

hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki

minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin

kuoliaaksi..."

Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset

puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta.

Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn

piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen

vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui

viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä

ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät

riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi

hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä

kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden

oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma

raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja

ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot...

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin

rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret

kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot,

ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme

ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin

näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen

suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni...

Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa

kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia

seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli

loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen

rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä

verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu!

Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista

väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen

haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho,

tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä,

kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa

lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta...

Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä

painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu

hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät

ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin,

kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta

poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena

matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole

mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe

ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa

ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän

on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä

kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:

-- Aiotko kuristaa minut?

Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka

hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää,

kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän

kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari

niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on

elää!...

Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku

olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa

liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on

tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä.

Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii.

Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua,

ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka

hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on

onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei

usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku

voimilla...

Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.