(27/12 1897.)
Aiheen runon syntymiseen antoi se harhaluulo, että neiti Flodin on
muka suomenmielisyydestä antautunut Kansallisteatterin palvelukseen.]
Min onnen aavistaakaan ihmisrinta,
Kun kevään ensi leivo livertää!
Myös kyyneleihin käypi hangen pinta,
Pois kylmän, kuolon valta häviää.
Ja tuntuvi, kuin luonto laajentuisi,
Kun ilma jälleen siintäväksi saa,
Ja kaikki nuoruuden kuin virrass' uisi
Ja uudistuisi taivas sekä maa.
Tuon kaiken ensi leivo aikaansaapi,
Kun sävelillään kutsuu kevähän.
Ja kevään helmahan taas kiiruhtaapi
Muut laulajatkin mailta etelän —
Ja sitten yhteiskuoron laulajaiset
Ne vallan verrattomat alkavat
Ja sulosävelehet ihanaiset
Nyt soinnuttavat laaksot, kukkulat.
Mut useasti sattuukin niin, että
Voi takatalvi tulla kylmineen
Ja kevät kaunoinen, kuin uni pettää
Ja laululauma kuolee pakkaseen.
Niin laita luonnoss' on, niin elämässä
On sama laki myöskin ihmisten —
Vaan hellänarat suhtehessa tässä
On hennot lapset pyhän taitehen.
Kun kansallinen tuli takatalvi,
Sai uhriks' Suomalaisen oopperan,
Ja povellensa musta hautavalvi
Vei kansan lempilapsen kukkivan.
On laulutemplin ovet lukossansa
Ja Runotar vain hiljaa vaikeroi
Nyt laulurintaisia lapsiansa,
Jotk' eivät kylmässä tääll' olla voi...
Vaan mitä kuulen? On kuin säveleitä
Jo kevätleivon jälleen ilmass' ois',
Kuin aika mennyt tervehtäisi meitä
Ja "kansallisen kevään" äänet sois'...
Tää onko unta? Ei, on totta vainen!
Kas, Ida Flodin tuolla livertää!
Hän immyt viehättävä, kukkeainen
Nyt kevätleivosena sivertää.
Oi, terve sulle, terve tuhannesti,
Sä kevätleivo, terve tultuas'!
Pois kahleet, jotka kevättämme esti,
Ne poistukohot sinun laulullas'!
Oi, terve tultuas', Sä "Ida toinen",
Jok' uudestansa laulutaiteen luot,
On kutsuntasi kyllä suuremmoinen:
Viet takatalven, uuden kevään tuot.
Sä riemurinta, sävelkaula lapsi,
Sä immyt kukkivainen, simasuu!
Niin nuori, kuni vanhus harmaahapsi
Sun lauluasi kuullen ihastuu —
Ja vanha Arkadia laajeneepi,
Kuin kevätpäivä siihen paistahtais',
Ja suloäänesi kun heliseepi,
Niin tuntuvi, kuin toivo elon sais'...
Kuin kevätleivo, laula kevät uusi
Taas laulutaitehelle tulemaan!
Ja kuule, mitä oma kotikuusi
Se kuiskuttavi Sulle humullaan:
Mun laillan' itses' maahasi Sä kiinnä
Ja henkes' oman kansan henkehen,
Niin myrskyissäkin pysyt aina siinä,
Kun lempes' annat kansan lemmellen.
Sä kevätleivo! Takatalven valta
Ei laulettuas' enää tulla saa!
Jo käki kukkukohon korkealta
Ja kukkasihin peittyköön jo maa!
Ja keväthenki vieno lämmöllänsä
Myös kotiin tuokoon laulurinnat muut,
Ett' yhdessä ne sitten säveltänsä
Saa helkytellä kaikki sulosuut.
Siis terve Sulle, kevätleivo armas,
Sä aarrerinta, sävelkeijunen!
Jo loppuvi nyt takatalvi karmas
Sun laulellessa, kevätleivosen,
Ja "Tytär Rykmentin" on "tytär Suomen",
Jok' ovet laulutempliin avajaa —
Ja meille koittaa uusi taidehuomen,
Taas Suomen Runotar kun vallan saa...
Eräissä laulajaisissa.
Niin ihmehen ihana aarre
On, immyt, Sun hallussais;
Sen suloja nauttia sallit
Nyt meidän Sä laulullais.
On tottakin aartehes' armas:
Se sävelten helmiä on,
Kun lipas on laulujen laaja
Sun rinnassa verraton.
Nuo helmet ne mieliä hurmaa
Pois sävelten maailmaan
Ja herttaista lämmintä luovat,
Kuin aurinko paisteellaan.
Ne lempeä kuiskia voivat
Ja murheita, riemujakin
Ja toiveitten kielillä haastaa
Myös innoin hehkuavin.
On sanottu: hyvästijättö
Sun laulustas' kajahtaa,
Kun Etelämaihin Sä tahdot
Nyt jällehen matkustaa.
Käy onnella tiesi — ja saavu
Taas meitä tervehtimään,
Tuo Etelän lämpöä tänne,
Mi rinnasta poistaa jään.
Ja vihdoin kun nimesi sitten
Sun kaikkien huulilla on,
Niin laulusi parahin taika
Se Suomelle soikohon!
Nimipäivinä.