Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,
Se on raivaama kättemme.
Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,
Mut äidin helma on se.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä maatamme miehinä puoltamaan.
Sill' on kunnia puhdas kilveltään,
Poiss' on veri syyttömän.
Ei leimua pohjan liekitkään
Kuin sankarimuistot tän.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.
Laki sillä on, vanha ja vakava
Kuin Jumalan usko on sen,
Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,
Sit' on kuultava jokaisen.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä lakia miehinä suojelemaan.
Me olemme kansa, se näytettiin.
Kun maa oli hädässä,
Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,
Oli ottelu hengestä.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Ain' miehinä elämään, kuolemaan.
Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli
onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla.
Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt
reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei
siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta
uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme
vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka
"edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona
hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten
sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka
sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin
kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja
tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle
selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään
määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan
lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri
kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että
säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät
samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei
valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia
valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten
ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että
valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat
luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä
käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan
tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.
Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan
kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus
peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että
valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta
sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut
seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit
olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei
päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi
oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin
korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi
valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.
Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862.
Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo
huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle,
tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja
kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien
vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain
olla lähetettyjä senaattiin.
Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin
huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan
pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.
* * * * *
Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä
tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä
kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä
tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.
Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana,
kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen
kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein
tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi
otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin
virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden
vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden
ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen
sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä
virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan
erehdyttykään.
Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti,
saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen
senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam.
Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.
Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin
mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa.
Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen
käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli
Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen
ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta
tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman),
pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa
päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin
mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino
parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille
valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden
täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta
määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja
vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli
ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa
huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista,
että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten
allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin
pian kuin mahdollista korjattaisiin.
* * * * *
Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän
pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun
kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen
päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi
vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli
mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan.
Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies,
kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni
joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla
neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston
kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten
sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme
onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli
kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi
muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun
liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä,
huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa
luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita
vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva
vastalause.
Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi.
Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen
oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa,
jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan
useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä.
Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin
laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli
saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, --
oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon,
jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan.
Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies,
kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden
porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:
Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään
väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua
ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan
pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:
Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka
H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on
kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei
kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta
maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja
harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä
edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä
kysymyksenalaiseen valiokuntaan.
Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi
yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen
nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi
porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan
valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.
Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi
olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus
tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei
ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä,
laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin
talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin
pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.
* * * * *
Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin
virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita
oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli
päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia
selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet
määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt,
52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen
käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden
valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he
alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä
tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän
mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä,
"tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia
armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan
pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun
mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".
Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä
ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan
toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että
sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä
kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy
siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden
kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä
verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin
sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki
painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31
p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa,
kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.
* * * * *
Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten
esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla
luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen
säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista
traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä
voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia
ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus
konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden
miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä
velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan
perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg
valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan
tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta,
voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen
toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin
"Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat
valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä,
muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki
Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt
sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä
päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. --
Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka
sitten, 1863, ilmestyivät painosta.
* * * * *
Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa
epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen
vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin
seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että
hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta.
mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan
maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla
tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori
Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa,
joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen
julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä
mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki
riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua
ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan
tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan
toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa
tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen
asemesta, -- silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä.
Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.
* * * * *
Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa
kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla
vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa
kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa
vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut
kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai
Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan
puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli
"Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi
Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota
herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen
kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle,
jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli
kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta
monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen
ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran
oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja
valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta
tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että
täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä
hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin
suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei
hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä
sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain,
ei yksilöjen työtä", -- "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle
kuin sen valta, -- kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa
vaan toimiensa kautta", -- "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen
itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea
kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet
lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta
lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on
viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan
tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta.
Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet
olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen,
ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia
oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa
sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi
Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä
v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan
aseman sanotaan olevan tämän".
Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk
handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen
puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa
selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla
osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä
maakuntana" yhdistetty Venäjään.
Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden
taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä
ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu
herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta
ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama
mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako;
kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes
joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä
olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne
antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole
kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi -- olkaamme vain
vaiti ja odottakaamme!
Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä.
Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain
painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser,
jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin
kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei
myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri
mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta
selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin
veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä
sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin
kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä
numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa
Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta
jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin
Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä
ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten
asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset
oikeutemme oikeastaan olivat.
Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman
uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun
poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin
lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän
entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän
selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka
olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos
Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla
tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia
kannattajia, -- taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota
täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee
kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.
Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko
Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.
Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain
ja häpäisijäin" joukkoon.
Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin
harvoin sanoin kuin mahdollista. -- Vaikka tuolta taholta olinkin
saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse
kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en
kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon
Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen
"lapselliseen" -- niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin --
keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani
kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa
"Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta
käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä
Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista,
ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain
hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan
mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin
kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin
vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään
sanomalehden palstoja.
Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme
tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman)
mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että
minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa
ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei
kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista
esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla
puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota
kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa
samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin
noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen
taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi
marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka
vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty
mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä
jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan
pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri -- sen myönnän -- ehkä oli
luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia
päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä
lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli
kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu
tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis
vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani
menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään
lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä
"ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena
kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. --
Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen
mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä
samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen
"Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle
yleisölle.
En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä
taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin
syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian
sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana
päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri
joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla;
he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F.
Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli
toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo
kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin
(marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri
vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston
opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä,
vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden
viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa
tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin
kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä
tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan
Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen
hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan
kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli
myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä
mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani
estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar --
jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius
verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen -- pian ilmoittaa,
että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.
Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta
saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin
väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja
jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka
olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki
osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä
eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät
henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli
sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.
* * * * *
Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se
läheni loppuaan.
Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä
lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden
kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun.
Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt
kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä
suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti
vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin
kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin
nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset
Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän
kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä
patsasta pystyttämään.
Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty
kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan
maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä
juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli
koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.
* * * * *
Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui
sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli
luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt
yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli
odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors
Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero
ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä
kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R.
Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R,
Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti
naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin
viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun
mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.
Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka
arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen
annettava.
* * * * *
Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky
raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa
arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia,
koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin
toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia,
joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan
johonkin aikaan kuulunut mitään.
Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut
Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja
matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena,
ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.
Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun
vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään
luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella
kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin
minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää,
mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut
ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut.
Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi
puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin
virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille,
joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin
sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme
läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.
Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja
saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg,
alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin
virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty
valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski.
Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen
väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä
maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan
jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, -- niin
kuuluivat sanat -- "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea
mahdollista hyvää".
Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei
kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä
herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, -- ja
vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut
aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun
tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana
iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen
teaatteriin, -- jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue
näytteli lokakuun puolivälistä saakka, -- pyydettiin ennen näytännön
alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa
ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.
Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi
valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli
saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.
Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu
oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia
uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki
virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä
tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on
ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti
kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis
oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava
hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että
valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki
toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi
hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten
on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan
sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa
ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa
voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena
ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus.
Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä
hänen lausumansa mielipiteet.
Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta
vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri
riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat
huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä
tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli
tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua,
jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä
tunteilla kuunteli.
Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut,
pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an
mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä
mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että
vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta
ruvettiin ahdistamaan.
Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle
kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta
taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta
toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen
tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä
kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä,
ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan
kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa
valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen
kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli
ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista
painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua
sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat
aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama
"Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon,
vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden
suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään,
ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta
Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta
sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja
kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas
painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan
sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä
asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen
tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin
senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos
Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v.
Schoultz.
* * * * *
Uusi kenraalikuvernööri, -- keisarin varma lupaus valtiopäiväin
pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta
noudattamisesta, -- alullepantu paino-olojen uudistaminen, --
sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.
Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan
perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta
näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla
suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja
laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti
ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin
hetkinä, varmasti luottakaamme.