Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen

ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita

Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä.

Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä

runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin

tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki

heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes

kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen

parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita

runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans

Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja

Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä

englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin

Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.

Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla

kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen,

tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä

Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle

sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti

hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker

ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen

Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää

useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860

suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin)

Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.

Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860,

joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti

monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen

ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin

ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui

minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä

työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.

* * * * *

Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun

oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa

ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva

kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes

vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin

ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet

masentaa reipasta mieltäni.

Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa

1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja

ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja

miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston

juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa -- jotka

esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin

keskeyttää -- puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden,

etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime

aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole

kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt

ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että -- niin kuuluivat

hänen sanansa -- parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain

varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä

ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.

Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan

lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu

lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut

fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun

ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu

otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä.

Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa,

oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen

suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen

hänen sanoihinsa.

Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni

koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin

Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje

käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa,

että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi:

"Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on

vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa

ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, -- sitä ei

saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa

enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin

sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota

sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet

olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että

ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi.

Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on

ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut

sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria

vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." -- Ja

vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien

kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla _yksi_ kieli, ja että

niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen

mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja

ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan

"väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja

sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä

ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä".

Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella

tämän maan kansallisuusoloja, -- jonka sitten useissa artikkeleissa

teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton

ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, -- Ja lopetin,

samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan

yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla

uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä

saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi

olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman

sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt

kirjallisuutensa saattoi tarjota."

Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja

hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en

tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota

alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr.

Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859,

tapasin Snellmanin -- joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut

minulle yhtä ystävällinen kuin ennen -- kuiskasi hän aivan hiljaa

korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä

numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä

kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta

huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta

mitenkään häiriytynyt.

Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea

pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus

Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa

kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen

tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään

muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta

suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet

lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät

ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin

kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen

tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta

anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin

tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin

väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet

yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä

ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi

kansallisuus -- yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista

yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet

yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli

yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä

vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]

En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen

vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin

Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet

turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle

pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista

ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus

"Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista";

lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta"

ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä)

ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään

asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran

ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin

tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa,

selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa

"Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä

"Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."

Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet,

joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti

Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen,

joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä

väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni

mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja --

monen mielestä varmaankin -- uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä

kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi.

Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai

toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin

aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden

tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen

kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin

vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä

polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita

lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin

lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet

täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen

rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta

julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti

erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti

minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman,

minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan

ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä

ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei

meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.

Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla

oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven

tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi,

eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin

lausuin, ole toteutunut; -- toiseksi, osottavatko näihin asti

kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai

myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; -- ja

todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset

ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu

samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa

kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.

* * * * *

Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle

hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön

yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse

sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan

alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen

arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua;

mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni

palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli

kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä

ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään

kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", -- ja tämä

kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa

olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta,

joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen

kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä

muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni

Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin

tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus

ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita

Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten

kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä,

olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin,

mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista

tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin

pikku-uutisiin.

Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin

silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti

itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen

siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että

suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella

olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä,

että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten

tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi

annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista

ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka

soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja

velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan

rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla

osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860

ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän

ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin.

Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina

käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä

tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan

suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F.

Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka

tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen

toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin

Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan

ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein

painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa

tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä

aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen

tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle

turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että

hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin

Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin

siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota

nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen

nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta

sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi

antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan,

on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin"

näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin.

Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa

keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja

artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen

ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti

tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä

kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860,

jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien

toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa --

joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen

kansliapäällikkö S. H. Antell -- otti tuo isällinen kreivi antaakseen

neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi

toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan

todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko

laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja",

selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle

hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen

kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa,

Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja

Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle.

Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen

maalaisrahvaalle toimitetaan". -- Millä sydämmellisellä

hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme

kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en

tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla

neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat

vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan

"Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.

* * * * *

Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen

jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen

aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät

edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä

ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu

ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa

suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä

useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää,

jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin,

ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat

Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl

Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin

avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob

ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander,

Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg -- muita mainitsematta.

Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat

tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja

harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme

kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja

taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa

nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan

keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla

huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina

myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia

singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman

kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui

usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K.

Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa

esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen

sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni

soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman

tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen

kansanlaulun.

* * * * *

Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa

hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä

uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin

taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista

edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian

Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v.

Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista

kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi

vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut

opettajana, -- Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa --, mutta

oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli

hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen,

opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin

kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja

siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan;

aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja

Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa

tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä

kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui

hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea.

Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja

samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se

mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo,

joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää

persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi

toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin

nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä,

niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta

silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.

Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn

avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli

se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen

kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859.

Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden

tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka

siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen

takeena".

Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle

painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun

Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän

setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki

jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa.

Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat

sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo

vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi

myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen

epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja

äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän

setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi

poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen

oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea

voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle.

Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860

kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista

ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi.

Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän

rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa

kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata.

Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan

setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta,

ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa

lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki

levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten

oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla

maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille

varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita

vuosia saatiin odottaa.

Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin,

jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen

järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu

alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman

vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi

Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen

ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa

ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän

asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin

metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan

ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin

isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon

metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin

ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi

nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla

lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään

metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän

asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin,

lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin

seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli

kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän

sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain

Litteraturbladetissa julaistiin.

Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen

ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa

1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä

kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä

kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan

elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen

myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.

Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista,

joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen

yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana

maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä

lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin

maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen

hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja

opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että

maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten

ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli

aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä

tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä

vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt

hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne

vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän

kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin

artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa,

esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui

päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat

väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten

perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous

syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa

ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat

maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä

edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz

ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö

Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun

jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa

hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka

päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri

lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen

yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu

valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4

p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä

avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei

ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli

katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun

jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt

ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen

lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.

Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa

toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys

perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja

suorasti keskusteltiin, teki Borgström, -- joka oli valmistanut

kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857

ja yksityispankit", -- ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin"

perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan

osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä

laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli

tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin

"Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki

pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan

saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.

* * * * *

Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat

toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä

vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin

puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, -- kumminkaan ei Venäjän

rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka

päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.

Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla

valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää

ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa,

totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä,

valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja

taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista

lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan

ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin

senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin

kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri

komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä,

mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat

tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen

vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli

ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut

niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin

alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin

mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen

käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset,

joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun

näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa

vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta

saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista

huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään.

Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli

voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen

Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa?

Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi

vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää

valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas

kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa

hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri

kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään

alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon

odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa,

oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin

harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria

rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld

oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin

perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että

valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta -- jota

periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja

sitkeydellä -- ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään

Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.

Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin,

tulivat muualta.

* * * * *

Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää

Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa

vuotta 1860.

Sen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli

tehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu

johtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo

syyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän

valtuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain

hoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita

niistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon

rakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan

jäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla

valitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin

puheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen

päivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna.

Nämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen

laatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun

nuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut

ritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä

sitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten

antavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.

Valtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että

ritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän

valtuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.

V:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat

helmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He

päättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä

paikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata

Maariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa

aatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan,

johon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring

valittiin ritarihuoneen sihteeriksi.

Uusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin,

laskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki

elokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan,

kontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa,

jonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias

kiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta

tyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa

saatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin

kulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä

vaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.

Kun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat

heti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia

vastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan

puolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset

tapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä

(tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v.

Essen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja

toiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa

kestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen

rakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen

päättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt

toimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset

olivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun

tarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa,

katsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli

muutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan

varten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja

kanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon

valmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen

lisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan

pitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan

väliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä

mieltä, että "maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat

veljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille

säädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa

ja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys

ja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys

aatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee

kaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia". Voimakkaana

mielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä

tontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty

talolle "pour les quatre états". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen

valiokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se

toisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta

sekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin,

taloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi

ritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan

edellämainitun summan.

Tähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani

vastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus

ritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä,

niinkuin tapahtuikin. -- Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin,

ettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.

Valtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli,

että H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat

yleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille "ilman

takaisinmaksuvelvollisuutta". Mutta esitykseen talon muuttamisesta

yhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään

vastausta tullut.

Kotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan,

enemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja

yhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin

uudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa

tapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään.

Niin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta

virallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi

lainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla

1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin

seuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista

kysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen

yhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä

kokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle

yhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava.

Kolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin,

useiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se

kieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut.

Seuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille

ja se annettiin helmikuussa 1862, -- kreivi Berg oli silloin jo poissa,

Samanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860

yleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin,

mutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain

pitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä,

heinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. -- Ne mielipiteet ja

toivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai

jäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta

hajoitettiin.

Antoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä

1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää

harrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille

vakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa

kielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta.

Yhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan,

A. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti

tämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli

esitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä

aineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli

aikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia

lentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui

vihdoin kokonaan.

* * * * *

Se kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut

ehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä

sotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi -- molempia näitä tarkoituksia

varten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia

esitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia

joukottain -- eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista

heräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan

pystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt

Fr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä

patsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän

aatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli

suunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä

tarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja

lähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla

edistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä

tarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä,

konsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä

tilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr.

Pacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta

esittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka

oli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia

juhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla.

Mutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna,

1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin

syntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä

melkein jokaisessa maamme kylässä.

* * * * *

Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät

vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän

pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei

ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on

kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää

kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä

julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että

laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen

pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä

komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli

laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius

Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat

muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman

naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni

ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi

ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin

teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa

viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi,

että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties

oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg

(sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota

pientä ruotsinkielistä kappaletta, -- jossa tekijä itse näytteli

naisosaa -- syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä

näytännössä enää esitettykään.

Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin

menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis

lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta

kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä

suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka

näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja

tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille.

Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen

näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä

kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57]

hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin

perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset

oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta".

Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto

pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin

aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä

yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C.

Mannerheimille toimeksi.

Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa

1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä,

osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla.

Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä,

esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin

edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa,

Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja

teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys

nukahti pian eikä enää herännytkään.

* * * * *

Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok.

31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja

fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet

yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857

promotsiooni.

Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei

mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista

saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että

nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi

tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua

maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin

nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa.

Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat

vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja

itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J.

Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti

opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat

etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita

kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu,

riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa

tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa

lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän

kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150

kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L.

Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O.

Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon

kyyneleitä kimalteli monen silmissä.

Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun

kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli

juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän

viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa

Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta

lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia

miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin

luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin

hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808

sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta

olevia lauluja.

Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti

syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla

antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä

vaille.

Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset.

Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin

valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt

kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan

kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen

olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta

tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi

pari päivää ennen promotsioonia Pietarista -- jossa hän oli tehnyt

tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n

kruunajaisissa -- ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat

jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota

kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan.

Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä

nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.

Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna

hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama

sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona

promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten

mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei

saataisikaan pitää, -- ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa,

sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä

pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa

seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia,

miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi

tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon,

että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa,

pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja

siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä

oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz

ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden

ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä

ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä

ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan

olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun

isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350

ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen

takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin

suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.

Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö

ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä

-- ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa

halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi

Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt

tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse

lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan

koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen

vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko

maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi

Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt

varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin

kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi

kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.

Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä

ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia

vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi

toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin

perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen

selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet

lopullisestikin kaatoi.

* * * * *

Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan

ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.

Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä

mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt

Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka

sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa.

Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei

yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien

takia keväillä 1860 täällä hajaantui.

Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin

teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi

itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten

vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua.

Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat;

vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat

innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle

oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä

mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.

Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858,

alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja

jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn

valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala

arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli

häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka

alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan:

ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä

rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä

sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se

uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan

arvostelua lieventänyt.

Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu

aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri

näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin

kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan

tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli

kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat

miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän

uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin

valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti

olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän

"Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi

kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale

päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan

taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon

väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät

näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä

tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus

alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.

Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin

kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli

seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin,

sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen

teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa

apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz,

jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi

orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo

syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21

jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg

sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi

muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin

ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin.

Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan

helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.

Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä

leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt

vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä

juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli

juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella

"Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen

orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti.

Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L.

Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken

merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul.

Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto

"Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla,

alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli

laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä

orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt

esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua

tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa

Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden

kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty.

Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta

vuotta myöhemmin joutui. -- Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena

päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.

Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu.

Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha

puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois

paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera

toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää

molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli

haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä,

ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä

kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui

ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella

huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä

saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon

tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä

edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja

palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.

* * * * *

Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia

kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli

ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis

tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan

se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.

Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät

nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna

kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle.

Helsingin--Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui

valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne.

Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.

Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet,

osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, -- sellaisia

merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun

viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg

m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän

saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista

syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän

tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri

uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan

syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle

kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan

vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä

Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista

rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon

hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti

kenraalikuvernööri vilkkaasti.

Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole

olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia

rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa

kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei

samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen

seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859

489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan

väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä

ollut aivan suuri kaupunki.

* * * * *

Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin

kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin

virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään

kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan

toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan

valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860

esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels.

Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860

ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja

lauvantai.

Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli

nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden

hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa

jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden

valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana

puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys,

kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O.

Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä

Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan

vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius

tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui

edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m.,

sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli

minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi

kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen

Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti

vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua

sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli

nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä

epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli

yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada

niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista

elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa

lehdessä, -- sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja

vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen,

sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä

salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.

Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle

kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin

Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa

oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19

vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja

olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen

jäähyväissanansa -- "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten

sanottiin -- yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä,

joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet

varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän

vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan

samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen

joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs

huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa

puhuttu, -- silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani

voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä

sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."

Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin.

Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana

vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime

vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg

oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken

perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä

sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut

alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän

maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa

sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä

sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan

en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin

kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta

Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa

uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli

Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.

* * * * *

Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi,

mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi

nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki

Stoolin tarinain toinen kokoelma.

Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia

muistojani. Jouluk. 14 p:nä -- päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin

ensimmäinen kokoelma -- ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin.

Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th.

Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun

onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen

käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada

yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi

ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme

siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa,

Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von

Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista

toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät,

silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja

säkenöiden, -- tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme

tule.

"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" -- niin kirjoitin seuraavana päivänä

-- "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän.

Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään

pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja --

on elävä".

Vuosi 1861.

Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen

alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin

taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin

seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa

valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi

annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan

nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa,

ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä

tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa

maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja

saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään

edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla

heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen,

kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen,

yhteiskuntaelämän, -- kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut

vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja

kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla

ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei

senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja

kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin

kulkee oikeaa uraa eteenpäin, -- toivon tähti oppaanaan."

* * * * *

Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä,

että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi

jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi

kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin

tiedettiin tapahtuneen.

Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli

tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet

lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden

liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen

välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai

samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä

asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se

parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin.

Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan

takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan

Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa

rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä

kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi,

maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle

pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei

riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset

uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.

Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen

muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari

Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin

Pietarissa saman kuun 17 p:nä, -- julistus maaorjuuden poistamisesta.

-- Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta

siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla

ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että

keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen

vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän

toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja

toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan

puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.

* * * * *

Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista.

Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota

herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä

kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu

ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin

vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin

keväällä onnellisesti.

Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin.

Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus

kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut.

Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka

Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät

tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä

maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja

suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin

sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat,

"valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen

vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat

tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi

kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen

johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin

ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden,

joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, -- siihen suuntaan

melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi

ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua

vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse

nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa

myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja

opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen

ehdotuksesta.

Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian

Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin,

uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan

puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut

erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan

läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää

kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta

näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken

toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten

pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja

järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin

läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty

ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten

maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän

nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan

hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan

valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella

mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty,

että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa

kuin senaattorin toimi oli.

* * * * *

Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä

valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia

huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt

uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista

valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld

maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin

varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa

ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin

kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta,

mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.

Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin

ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi

sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken

olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. -- Robert

Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja

tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta

itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta.

Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen

tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta

tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa,

mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen

kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle),

että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin

tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto

tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli

suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä

ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in

velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin

oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta

että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta

myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä

tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella

jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.

Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld

jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis

pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.

Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta

matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka

suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää

aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty

hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi,

että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka

valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen,

lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat

niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten

julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin

jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät

yhtä pahasti kuin kaikki muut.

Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta

selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen

loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin

oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja

vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin

koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä

neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana

päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan

hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.

Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja

päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui

illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob.

Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl

Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob.

Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat

aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist.

Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren

toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten

paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien

muistoonmerkitsijä.

Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan

sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä

alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään

tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön,

josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen

itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko

se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka

oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja

voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide

asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme

varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi

ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina

valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut

ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli

senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen

teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse

puheenalaisen asiakirjan.

Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset

lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä

lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty.

Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen

ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa

kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin

puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin,

ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä

Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan

päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen

arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan

kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.

Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas

Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi

toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko

maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi

ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja,

joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden

loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä,

sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin

täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten

kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin

pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin.

Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei

ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin,

postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino

oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla

kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat

riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne

yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme

tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme

läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin

viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille;

Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin.

Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me

kaikki muut olimme allekirjoittaneet.

Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät

toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme

nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta,

vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia

kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén,

Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.

Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen

täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja

esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen

kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa

tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se

suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti

julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis

alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie

prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä

voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä

senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät

jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä

tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.

"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, --

viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa

kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet",

-- niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19

p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat

vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin

aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa

valiokuntakysymyksestä -- muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat

sisältäneet -- saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg

piti senssuurin ohjaksia käsissään.

Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä

tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin

kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu.

Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut,

oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja

kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa

ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi

sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.

Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen

muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten

kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin

tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat

E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.;

pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A.

Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O.

Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös

useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista

kaikkia.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi

kokous. Kokoonnuttiin taas -- ja yhä vastakin -- Henr. Borgströmin

luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä

talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on

Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan

mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin

rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten

pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen

ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin

kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein

niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka

hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei

pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä

esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty

hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän.

tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten

henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin

harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan

yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi

kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli

myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa

yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.

Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin

että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto

seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.

Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä

kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja

sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli

osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin

samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä -- se

oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä -- nähtiin näet pitkän

jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja

pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka

julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm,

Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle

ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä

nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin

valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon

mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.

Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti

ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia

muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä

oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava

paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet

julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus,

että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että

sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan

perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat,

useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman,

jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui

myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut

valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen

julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin

teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex.

Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti

kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja

oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan

sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti

valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja

Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista

yhteiskuntaluokista -- ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä

vähimmin -- jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi

taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]

Neuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:

S. A. K. ja S.

T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861

antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta

huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta

hoitanut.

Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme

ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka

käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän

kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on

suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla

perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä

valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän

säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa

alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman

säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.

Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän

arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne

syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on

yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä

antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä

kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että

siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella

toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan

valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta

ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa

perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä

perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset

uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy;

me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten

tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä,

että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan

kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen

käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville

valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden

kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän

rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi

vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä

kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä

lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan

päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen

laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava

sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät

valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva

riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta

välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle

Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja

uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa

puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista

allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää

kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn

hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko

kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti.

Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko

adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut

kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan

käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka

kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan

täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut

hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen

ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea

valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta --

jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen

tunnustamatta -- kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen

myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas

Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi.

Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta

miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa

ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen

aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija.

Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta

julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi,

ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta

tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla

tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt

voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen

vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen -- kaikki

kutsutut eivät saapuneet -- jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama,

kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta

myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s.

väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan

selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki

saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset

ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä

suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää

mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut

käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin

turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa

virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi

lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri

ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä

toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että

Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että

julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja

tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen

tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin

siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä.

Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei

Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja

todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella

tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa.

Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän

arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis

osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän,

levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin

joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä

oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo

kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä

hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa

tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty

Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo

ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar)

julkisuudessa huomautettu. -- Muuta ei julistuskirjan syntymisestä

tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja

sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af

Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen

tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia

aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld

kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun

siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän

kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä

uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin

harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin.

Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen

ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai

Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää

isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen

perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa;

vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863

hän kuoli.

* * * * *

Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti,

lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin

välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia

asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse

toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä

kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille

Pietariin.

Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli

tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan

sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia

johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan

kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja

valaisevat tosiasiat.

Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4

i.p., -- s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset

tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä

k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen

k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana

päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä

esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla

sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti

kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto.

Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt

taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka

sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen,

klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui

27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä

lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta

vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24

p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori

Gripenbergille.

Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan

toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä,

jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia

ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan

esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat

heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä

luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat

julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla

kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän

takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja

lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen

keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.

Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että

valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi

valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi

ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen.

Meidän adressimme -- ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu

ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti -- ei enää ollut

tarpeeseen.

Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin

helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli

kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.

* * * * *

Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka

näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä

sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa

kuvaavan runon. Koko tämän vuoden -- hänen runoutensa suurimman ja

samalla viimeisen vuoden -- olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.

Runo oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva: