Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin

asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin

syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella;

osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen

sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti

salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle.

joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin

sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen

maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri

Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä

leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa

Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä

velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat

osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea

aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet

valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia

alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan

raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan

auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen

majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita

siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40

parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat

soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin

osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella

muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin

vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". -- Ja senjälkeen siirtyi

puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään,

voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua

ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä

suhteessa _suoraan minun puoleeni_." Ja yhä uudistaen sanoja "me

tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman.

Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta

yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi

eläköönhuudon Suomen menestymiselle.

Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli

kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m.

ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen

lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että

varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi

kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.

Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin

kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies

ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja",

joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton

lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen

sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut

yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi

tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen

voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus

johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka

huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut

hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan

kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja,

vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin

toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia

Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin

kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin

kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten

myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna

lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui

16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo

seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren

lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.

Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän

todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä

suomenkielen kehittämistä; -- ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle

sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua

virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli

hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei

olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä

kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui,

että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta

hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, --

hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi

välttämättömyydeksi". -- Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen

tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.

* * * * *

Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea

Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö

Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija

älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim.

vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:

Kenenkä orjana mä nuoruudessa

Sokeena kuljen talven kahlehessa?

Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;

Vapaana elän, niinpä kuolenki!

Mun paisuu poveni jo kevähillä:

Se eikö täyty maani kyynelillä;

Mun nuori virtain, eikö innoissaan

Suonista voimaa juonut synnyinmaan?

Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat

Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;

Vaan pisar pieninkin mun aallossain

On kaste, sade, helmi kodistain.

Siis eestä armaan isänmaani maineen,

Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.

Ei Suomen joesta saa sanoa:

Vapaita kantaa, itse orjana.

Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:

Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?

Miks ei mun vankka käsivarteni

Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.

Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!

Ma itse jo mun kohtaloni laadin!

Voi kahlehia niitä, jotka sää

Keväinen hartioillain yllättää!

Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!

Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!

Jo yhtykäätte yhteen kohinaan

Edestä hengen, valon koittamaan!

Ei mikään sulku matkaamme saa estää;

Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.

Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,

Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut

ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas

kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.

Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa

päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15

p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin

kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä

F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään

runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat

alkavat nyt."

* * * * *

Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet.

Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta

järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen

edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me

nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet

kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta

hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu

pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos,

kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee

hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja

tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai

aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että

Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei

ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama

kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta

oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli

valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia

pyrintöjä."

* * * * *

Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan

"toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut.

Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät

passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa

kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.

Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia

valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin

mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen

kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta,

ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran

puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten

virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti

sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella

viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon

hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen

työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen

edustajan kanssa, -- hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja

kuntoa.

Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan,

jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän

sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa

sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina

maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät

saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä

jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta

ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa

samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa,

jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V.

Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen

kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein

uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena

moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta

tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa

usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite

ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin

lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein

kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin

lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot

kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se

talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.

Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan,

jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja

lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.

* * * * *

Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan

suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen

rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina

muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin

aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo

sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää

kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta

jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä

sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli

kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan

kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa

suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta,

niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen

seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua

"toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai

isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista

nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista,

viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, -- nämä ja kaikki muut

kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa

yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat

puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen

ilveilynäytelmään tahansa.

Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä

suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli

häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin

syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi

oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota

olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön.

Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä

kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin

kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.

* * * * *

Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.

Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän

jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta

uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään

tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina

hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja

henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli

asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin

melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli

minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen

työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän

minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten

joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen

asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin

silloista toimittajaa.

Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa

oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut

sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt

Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana

oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud.

Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän

merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin

oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen

oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista

näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa

hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan

yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri

maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä

vaikutuksen tämä _mies_ minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä

maininnut. -- Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla.

Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja

lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu

hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan

minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt;

toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä

luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut

osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä

puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut,

eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on

hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin

häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten

vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni

Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen

tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä

ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo,

että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen

elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa

uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". -- Eräänä

aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun

hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole

häntä eläissään koskaan enää nähnyt.

* * * * *

Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla

Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa

päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin

matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja

Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen

merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti

valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais

de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä

kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa.

Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on

pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille

"martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki

mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin

kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.

Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus

jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä

voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea

kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä

Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli

vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka

piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt

ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä

juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli

katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla.

Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla

ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité

ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt.

Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä

Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka

avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä

sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa

tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli

joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella

tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja

levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa

Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää.

Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden

henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa

oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue

ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen

edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa

sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta

eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa;

kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut.

Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan

turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja

hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, -- noin

vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin

veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, -- kumartamaan

ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.

Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo

nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä

seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka

kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli

aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini,

veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa,

sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa

perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin

Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet

kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin

oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita,

virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä

matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa

tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta

taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä

Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä

Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja

teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär

Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta

kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne

Reinh. Frenckell -- joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä

liikkeestä veljelleen Franssille -- ja asettui sinne miellyttävän

rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan

kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin;

yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa.

Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat

lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin

kirjailija Th. Sederholm, -- mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti

keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut

maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen

palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta

suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun

keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse

ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran

maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki

dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin

rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.

Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy

uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja

kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse

kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä

kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä

huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont

Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja

toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat,

elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka

keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse

Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.

Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin

suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir

federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä

vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä

uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin

virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri

sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja

samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa.

Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen

olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan

1859).

Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja

edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa

"hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan

parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä

viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän

seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner

Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin

ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä

Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin

vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä

tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin

Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken

koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa,

Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy.

Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse --

rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut -- matkaani

Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla

Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan

Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä.

Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat

saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista,

erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven

rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä

edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille

Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja

lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.

Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan

kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia

sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut

monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa,

ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa

aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.

Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa

taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta.

Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä

ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä.

Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen

höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana

päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena

päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa

matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.

Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta

suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani

johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana.

Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m.

merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen

päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin.

Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten

matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen

omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka

sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla

etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme;

minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana

päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin,

preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.

Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan,

jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä

parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin

itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta

riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat

tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat

onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon

kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi

minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin

väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä

huoneessani.

Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin

monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä

kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin

ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä

vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli

minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui

usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti

päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi

käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo

silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven

Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein

joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken.

Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein

luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl

Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa.

Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet

vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos

kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan

takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia

ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan

vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin

lehtiin lähetettyjä kirjeitä -- jotka valitettavasti eivät aina olleet

ihan tunnollisesti todenmukaisia -- Suomessa vallitsevista oloista ja

mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut

kertoa. -- Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka

"suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon.

Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen

kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain

hyviä ystäviä. -- Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän

osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni

luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa

ja muualla valtiollisessa maailmassa.

Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin

Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui

toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin,

etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna

läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä

muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi

siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin

siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman

silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, -- tuota jo silloin

vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa

ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous,

että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain

kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti,

saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.

Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja

saavuin Turun kautta Helsinkiin.

Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin

verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon

aivan lyhykäisesti mainita.

* * * * *

Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa

koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli

nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja

maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen,

kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa

jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi

vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin

korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin

hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki

toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi

kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa,

Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta

herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät

kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin

ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon

ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä

kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko

tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi

kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin.

Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki

painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin

hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä

saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.

* * * * *

Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka

tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri,

mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta

palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen

neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E.

Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan

äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos

H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka

viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta

mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.

Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen

suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen

kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm.

käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin

Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden

jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä

sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.

Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan

edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän

käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi

Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa

kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että

viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim.

Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon

sillan luo sekä Ikalisiin. -- Näiden uusien koulujen ja kaupunkien

tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei

ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei

ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta

olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia

kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä

takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan

mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin

kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on

toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti

Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin.

Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja

jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis

liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä

syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli

tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa

tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja

kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla

kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen

seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja

varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään

kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei

voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin

kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi

kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon

taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti

liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin

mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä

avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta

seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa

juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto

annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai

vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa;

kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen

puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin

hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat

suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis

ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.

* * * * *

Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa

ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti

sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan

kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla.

Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli

olemaan aivan harvinainen merkitys.

Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa

järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään

puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg

suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä

rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää

valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita

maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä

lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen

kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet

paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut -- olipa

senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen

hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole,

sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä

Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi,

lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin

tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä

kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää

toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", --

mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.

Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa

ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin

pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli

syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti

mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja

erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi

myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina

säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin

myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan

säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa

järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa

oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi

vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti

lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui

puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden

toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee,

"mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä

alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen

iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että

valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".

Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita

maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin

suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt

virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa

että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu"

nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat,

mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi

kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat

ajatukset ja pyrinnöt.

Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita

kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin

luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti

tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston

viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena

että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.

* * * * *

Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi,

kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen

keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman

hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi

tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen

kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi

vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen,

insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; -- toinen

teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli

(kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A.

L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä

ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan

etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; -- sekä kolmas

komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli

kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä

seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen

talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä

toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja

maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja

jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä

pienemmissä komiteoissa.

Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja

joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat

mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta

seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa

määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän

harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli

välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin

suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset

kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia

lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen

myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin

nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.

Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin

sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien

tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti

marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset

kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen

talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen

aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman

marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät

valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää.

Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme

ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön

korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen

lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus

annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista

perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen

johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla

maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja

sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen

antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin

Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten

tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.

* * * * *

Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui

yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli

1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta

Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja

senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo

helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4

p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin

sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali

Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit

C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti

Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat

varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä

1858.

Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856

antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan.

Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti"

jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö

silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän

oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin

raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja

vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli

julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat

viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen

esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin

viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten

kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin";

säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen

varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa

ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla.

Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut,

ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa

1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan

vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab.

Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin

valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P.

Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai

välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858

erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän

virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka

uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle

Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston

varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.

* * * * *

Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy

kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen

huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu;

suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja

etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä.

Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia

ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin

laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri

harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen

rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten

Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista

summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen

hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40

tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi

korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin

"Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä

kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi"

alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä,

edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas

laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää

liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. -- Muutamia kuukausia

myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään

liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä

yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä

valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi

toimintansa vuonna 1858.

* * * * *

Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati

rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin

lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali

Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin

julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan

aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen

yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin

läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja

tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin

valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien

pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla

saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli

asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta

tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten

toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja

suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin

huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa

tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset

vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan

uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa

1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo

sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten

kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi

johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin

onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja

hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin

puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.

Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin

ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä

hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa

1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana

vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli

uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata

itselleen uuden uran Venäjällä.

* * * * *

Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi

siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen

kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati,

että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan;

jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä

kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet

julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä

painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi

aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G.

Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi.

Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen

johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa

annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen

kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa

siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko

lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita

senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja

jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja

kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus

keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että

ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa

siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki

jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja

mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin

nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman

senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän

korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka

ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä

niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka

sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia

viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi

Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä,

ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.

* * * * *

Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen

järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan

kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin

valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä

toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin,

että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata

Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan

siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden

vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan

muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon

perehtyneitä miehiä. -- Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin

marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että

senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt

korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa

haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava

senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä

kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän

senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin

heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui

kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.

* * * * *

Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta

että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852

asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai

konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen

tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti

prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta

uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot

olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44]

Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli

kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi

lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa.

Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa

historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa

tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon

tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin

toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt

suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt.

Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28

p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan

promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin

päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja

fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin,

vaikka oli eri vihkijät.

Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta,

että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä

kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7

p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä

johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten

yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet,

varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä

Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi

Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof.

A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli

sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri.

Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko

juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja

rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta

tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä

ilosta maksaa.

Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin

ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld,

joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena)

ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille

päiville ja -- jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on

hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän

tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta

kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja

Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian

kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän

otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa

Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita

samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä

asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin

Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan

nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat

läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään.

Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja

huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".

Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan

juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi

Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä

ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli

hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta

hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että

hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen

ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski

hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun

puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja

luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta

kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein

maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen

tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun -- kertoo Nordenskiöld itse

-- ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle

saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä

mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka

selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen

vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia

aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje

Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, -- ei se stipendio,

joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja

minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa.

Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka

monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli

ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf

Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on

lähtemätön.

* * * * *

Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa

maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18

p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja

Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä

painosta.

Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti,

ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25

hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla

ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa,

joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.

Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen

kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan

sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan

sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle

lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan

Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä

pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä

historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden

osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia

kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin

Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun,

Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä

ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti

C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä

tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen

että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa

vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja

hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa,

joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten

edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle

lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii

hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.

* * * * *

Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen

liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa

sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua.

Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin

sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi

kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa

seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen

sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa

jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.

Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä

kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa

kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta;

mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka

kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät

napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka

jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään

ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa

valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei

ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin

siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m.,

mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" -- joukko

nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan

parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin:

Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, -- vanhasta

vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen

siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi

kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät

pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström

"itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet

on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta

pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on,

siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset

lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan

monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei

muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti,

samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén,

B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun

puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti

kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu

tarpeeksi puolustaa.

* * * * *

Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi

kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron,

varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän

liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä

ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa

senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa,

ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu,

olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän

kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo

mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin

samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää

oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi

alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa

tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden

alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman

opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten

pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa,

joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi.

Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla,

suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa

latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] -- Esimerkkinä suuremmasta

hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta

kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin

käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös

edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman

vahvistuksen.

Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan

jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen

vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa

kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä

osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar,

Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet -- Åbo Tidningareissa näihin

aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan

sanomalehtikirjailijoina -- ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg",

jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen

raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää

edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.

* * * * *

Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina,

niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja

Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja

reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright

maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi

Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti

takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus.

Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren

tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin,

jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. -- Suomen

kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin

ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin.

Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen

toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet

tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka

hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän

toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin

tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä,

Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m.

Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen

alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg)

edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857

ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa

maallemme.

Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria

nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava

kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat

pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja

terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he

olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne

enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin

kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin

sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka

täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli

etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä

niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana

kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä

oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja

jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta

siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat

Suomessa.

* * * * *

Helsingin vanhassa teaatteritalossa, -- jota sotavuosina oli käytetty

majoituskasarmina -- oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar

Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön

näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa

vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat

laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun

sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin

teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856

pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin

innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8

p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua.

Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö

sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti

kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä

kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen

muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti

hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä

kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.

Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin

Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat

tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä.

Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä

ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja

varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi

kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin

virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä,

1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen

puute, -- siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.

* * * * *

Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden

ajalta, joina olin matkoilla.

Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken

heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet,

nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän

tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se

koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja

innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.

Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti

käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin.

Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen

tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen;

tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä

vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan

vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia

kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin,

maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten

yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G.

Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä

mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa

kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia

käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä

paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja

ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan

lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä

yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta

tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi.

Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että

seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi

pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä

tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka

alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan

syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet

toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys

päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja

ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko",

kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko

maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon

hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle;

suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä

esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten

kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri

musiikkinäytelmä "Preciösa". -- Helsingin esimerkkiä noudatti pian

maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen

seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia

tuon lempilaitoksen hyväksi.

Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. -- Jo

ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen

näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta

vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran

silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella.

Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä

ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen

ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden

kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C.

Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta

pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä

1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa

kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla

ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin

tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858

oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä

ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen

suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön

ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta,

neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina

päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P.

Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran

kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä",

n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli

kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että

johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli

tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava

ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan

Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin

muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin

pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin;

mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen

täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri

kertaa täydelle huoneelle esitettiin. -- Mutta äkkiä tuli salama

idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; -- yliopisto oli taas

hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi

valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi

säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin

virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon

turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten

sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.

Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa

teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".

Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai

siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli

hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen

isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.

Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan

Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut

ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta"

vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina

syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin

muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857,

eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle

Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut

mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät

elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli

laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan,

vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin

vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin

tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen

toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa

1858 Åbo Underrättelser, -- jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana

--; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen

kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi

tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden

jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta

tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä

sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet

osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, -- ja niitä uutisia ei

sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin

pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen,

pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja

kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, -- kaikki

sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui

keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja.

Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan -- niihin luki se

myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta -- ja lisäsi

vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat

sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien

taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti

kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen

vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin

sellaisia vielä oli hengissä.

Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita

vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus

vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset,

kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi

ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen

innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui

voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin

"Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C.

Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen

tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö

vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat

Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset

sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla

lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla

sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät

tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet

osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria

päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s.

"karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi

raitis isänmaallinen mieliala.

Nämä molemmat liikkeet, -- ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi,

toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen

tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja -- ne

olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset;

ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa

mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden

haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni

painostanut.

Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden

vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli

sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin

esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert

Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854

ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan,

siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli

Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli

hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen,

rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo,

isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet

häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa

piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa

kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia.

Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan

kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle

vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän

aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja

korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo

voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja

omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja

siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m.

kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla

kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt

selkoa korjaussuunnitelmastaan, -- kaikesta tästä tiesi Lagerborg

kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat

melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen

esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi

sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi

minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin

painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.

* * * * *

Halu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan

minut.

Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni

Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten

melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan

nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni

vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä

olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi

(prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat

melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan

kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden

sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta

ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti:

viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi

vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti

selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua

kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein

mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen

_Papperslyktan_ (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se

nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä

valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa

kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme

olivat: -- "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä

taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun

nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain

kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.

* * * * *

Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa

huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset

tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus,

johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen

herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian

toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja

sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859

saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei

Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä

vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu,

kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja

v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä

mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin

lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin

erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait",

niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä

myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että

hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu

kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859,

ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija

oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon

niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka

nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita

"suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista

tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet

ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten

kanssa."

Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu

epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin

enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta

oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin

Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen

rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös

ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua

rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin

näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa

ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna,

ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät

vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät

olivat odotettavissa; -- mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut

kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta

toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat.

Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli,

voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä

muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä:

kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat

unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista.

Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858

ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin,

kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja

kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa

voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta

ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan

vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui

miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja

yleisten asiain käsittelemiseen.

Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta

toivomasta.

* * * * *

Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla

oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani

ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän

seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti

ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten

joukosta puuttui nyt useita.

Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J.

Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi

ummistanut silmänsä.

Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren,

joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi

yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin

kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle

saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas,

aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän

niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana

elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka

kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä

rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime

aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.

Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen

nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla

1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen

sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää

luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen

kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia -- silloin vielä nuorena

ylioppilaana -- pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi

kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.

Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli

Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista

olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani

tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa

toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin

Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston

kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun

tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi

ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia.

Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika

ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen

toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin

niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni

pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin

kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti

keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo

uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä,

toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja

latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun

lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että

historiantutkijalle -- ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos

aijottu -- ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin

millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.

Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt,

1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin

laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli

hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön

uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli

luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin

minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ

vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa,

johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun

painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla

valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden

toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa

Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää

seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen

osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.

* * * * *

Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858,

jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko

nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt

mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin

ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän

tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan

kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta

enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen

olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla

työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille

luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla

yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa

ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla

tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan

kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä

sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi

voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko

ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, -- miltei sellainen oli

tunnussana.

Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat

edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi

polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, -- saman

suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat

fennomaanit".

* * * * *

Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin

kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen

palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle

viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät

ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan.

Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta

ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin

aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut.

Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa

saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin

arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti.

Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä.

Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs

siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli

tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen

kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en

tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen

käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin

paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman

tuota kuvaa.

Näytenumeroni -- 8 suurta, kaksipalstaista sivua -- sisälsi melkein

yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka

mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun

läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta,

jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä

kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja

esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä

hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori

Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio

ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat

yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.

Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana

saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin

950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), -- sellaiseen numeroon eivät

monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.

Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki

mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa

tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään

helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi,

kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että

ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa -- jotka kaikki olivat eri

ilmestysmuotoja minusta itsestäni -- kirjoittelivat kukin alaltaan.

Niin käsitteli Metropolitanus -- aluksi kirjeissä Rustikalle --

päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti

sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden

seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja

ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa

mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa

muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta

kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse

Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta -- maitse, sillä vielä ei,

kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä

voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen -- ja edelleen

surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja

Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen

kautta takasin Helsinkiin. -- Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin

tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen

Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. --

Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava

Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät

henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat

erityisesti käsittelyn aiheina. -- Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka

numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut

kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi

kosketella.

Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain

toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että

vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.

Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni

Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen

ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan

polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä.

jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin

teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä

runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori

J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen

lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa

julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus

sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään,

kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman

miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta,

vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen

nimensä oli kirjoituksen alla.