Helsingin--Pietarin linjalla esiintyi pe_Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta

useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48,

höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva

"Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan

saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin

ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin

Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva

Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja

upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva

"Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.

Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva

ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva

oli onnettomuuksiinsa kaatunut.

Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi

kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian

pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen

silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852

alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja

Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853

asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.

Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi

liikkumaan 1845. -- Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa

rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan

Kuopion--Savonlinnan--Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin

vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut

matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset

riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä

niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena

höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten

Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu

turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle:

miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin

palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. --

Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

* * * * *

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin

sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu

huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä

heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat,

että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän

yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan

alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta,

johon korkeimman käsi sen on kohottanut. -- Pitääkö oikeauskoisen

Venäjän peljätä noita uhkauksia? -- Ei! Venäjä ei ole unhottanut

Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se

taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän

hurjat vihollisensa sortavat. -- Me taistelemme uskon ja

kristillisyyden puolesta! _Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä

vastaan_!"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli

ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava

levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin

vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia

vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja

vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin

Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli

kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet

laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten

tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja

venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään

saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden

suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen

majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia

oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli

sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja

saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei

ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja

innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara",

jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun

viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt,

kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli

muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi

runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

-- -- -- -- Gud allena ser,

Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!

Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid

Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.

Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.

Och politikens trassel, Europa, Muhamed,

-- Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin

huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn.

sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa

jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä

parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan,

siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus,

raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä

velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen

veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta

soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos

vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä

oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja

kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain

kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että

edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi.

Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa.

Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään

epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin

puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli

ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan

toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen,

toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa

ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat

pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali

Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa

ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi

laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa

oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai

korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita

ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi

tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä

rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60

makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut

sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt

kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman

merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset

saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin

oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa

määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen,

suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä.

Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun

mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja

katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten

raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden

äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa

Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan

ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja

sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä

Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut

tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta

surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin

siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.

Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin

sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin

heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden

edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui

Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää

englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa

oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali

v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria

tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi

tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen

otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista

erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t.

pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta

pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier

itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei

kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70

vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin

ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme

englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia

uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan

saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan

puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun

ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus

siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi

pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja

Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi

ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen

sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin

kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut

valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin

tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat

insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H.

Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos

J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan

uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin

määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä

tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista

Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän

valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä

toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä

tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä

menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa

paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli

ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin

tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja

kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin

upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista

maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja

vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä

kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut,

kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan

uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi

sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä

täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä

muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian

huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan

päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä

kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä

syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo

kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori

ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin

ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan

luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta

tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo

sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella

(lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja

Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla

miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin

vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin,

Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän

pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin

kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

* * * * *

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat

aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot

kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä

(10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla,

jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan

ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä.

Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan

lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä

kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu

kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi

kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä

oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia

noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat

koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat

rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13

p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka

urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua.

Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z.

sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15

p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco,

kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä

vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi

Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki

linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona

jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä

yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen,

muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja

joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista

varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi

ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v.

1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia.

Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean

vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen

enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki,

jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali

Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones,

tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä

vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta.

Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme

linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat

itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen

teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten

kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen

Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto

Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun

puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä

syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa

Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat

muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo

kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden

pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin

siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat.

Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista

talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja

musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä

talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta

musiikista myöskään: _inter arma silent musae!_ Kaupungin laidoilta

hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista

majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa

ja majoitettiin taloihin, -- toimenpide, joka ei juuri kotoista

hauskuutta lisännyt.

Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota

ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien

ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat

saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin

sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin

luona, joka nyt alkoi.

* * * * *

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se

edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä

varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja

joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos.

Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa

eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi.

esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta

toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa

käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n

valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin

sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen

kenraali _Friedrich Vilhelm Rembert Berg_ maassa olevain joukkojen

komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää",

hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka

sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin

jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian

Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p.

Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä

kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet,

joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri

ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli

korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä

juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät

kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset

tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa

tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja

kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka

samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä

kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa

etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin

kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria

päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo

siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut

vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli

kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, -- joka oli kallisarvoista

kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme.

Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan

kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa

tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa.

Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä

Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen

ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään

täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin

huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja.

Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta

puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja

turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen

huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali

Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen

kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin

salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä,

pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen

päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella

ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin

taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja

kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän

vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän

itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa

aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi

luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä

alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen

Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian

menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka

tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia

kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen

vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli

aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin

kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta

toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä.

Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa

lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

* * * * *

Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon

edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen

tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa

vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä

toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja

uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä

viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin

majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen

rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot,

joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut.

Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä

suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä

enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa

unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin

ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät.

Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta

hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla

yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä

väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.

Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt

rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille

muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita

edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo

suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja

Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja

Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu

ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen

ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden

tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän

kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta

tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo

kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven

kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja

keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä

merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat

tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden

niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu

sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti

eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina

kahteen kappaleeseen.

Eipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.

* * * * *

Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän

onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä.

Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli

mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen

lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi

uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan

palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten

varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin

kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta

kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen

tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen

uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia

uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta

"korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen,

näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä

vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa,

jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä,

ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein

tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä

sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä

huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan

liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin

valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt

kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu

"siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka

kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on

"vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja

kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä"

ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi

tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja

vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden

liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden

antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja

aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova

Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka

salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin

mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta,

joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja

niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme

kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".

Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei

tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.

* * * * *

Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta

oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten

kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla

hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus

Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti

aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella

isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa,

sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin

otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt

neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin

saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]

* * * * *

Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan

mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin

Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia

kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan

tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua

sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti

hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella

taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä

selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein

tapahtunut.

Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta

saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren

rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien

katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin

molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun

kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni

taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä

urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia:

Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia --

jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja

suuruutta -- lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan,

Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä

voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan.

Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt

selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään

maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää

voitiin.

* * * * *

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli

maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt

iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä

laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu.

Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin

puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni,

ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi

kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle,

jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni,

ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs

vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja

nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se

mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla

pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat

säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle

saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, --

minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä

mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua,

ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei

minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta

virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut

v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai

edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja

että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. --

Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia

kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen

lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta

kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko

itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt

oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin

jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat

katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan

vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain

rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen

ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut

ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä

jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare

olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin

kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja

tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä,

että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja

tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan

varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle

hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo

samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa

seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita

tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen

valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin

muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä

maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli

tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut

jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää

suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan

tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas

pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan,

joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli

isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi

senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen

tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat

viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan

hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet

huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla

kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa

oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja

hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin

kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella

oikeuttamme? -- se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta

jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta

myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa,

siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua -- niin että kuului.

* * * * *

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4

p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä

ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä,

"pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin

niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen

kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti.

Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin

kenraali Bergin.

* * * * *

Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian

hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa

moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.

Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun

keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin

kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen

valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat

salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos

A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.

Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä

peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi

tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus

kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä

piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui

latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck,

suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli

sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.

* * * * *

Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin

vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena

olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas

vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä

enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton

vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli

hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri

itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä

kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena

ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä

toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin

tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät

eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet.

Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty.

Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se

oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv.

Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti

lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti

jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun

hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin

pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä

kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan,

tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin

jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. --

Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä

voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.

Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen

toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori

runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin,

elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.

* * * * *

Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman

jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista

kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden,

toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut

paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut

parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia

sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan.

Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin

ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset

vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen

tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia

huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä

tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren

laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia,

lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin.

Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle

määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud

komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä

Itämerellä kuin edellisenä kesänä.

* * * * *

Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani

tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa

sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi

asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa

korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa

kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin

kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä

luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä,

olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää

tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin

kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja

Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan

korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan

vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin

laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin

toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin

Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin

tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä,

lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää

Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo

päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon

vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan

tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä

rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin.

Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori

vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin

miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla

kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä.

Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja

räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki

englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin

patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset

Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla,

Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä

y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. --

Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin

kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä

tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli

hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä

kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin

paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani

Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään

kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla,

ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko.

Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä

päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen

aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa

viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön

luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa

venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo

vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan

tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni

joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin

tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti

ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e."

Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan

kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin

venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen

"englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister -- ah,

Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi

pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki

kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä

aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin

päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet

sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan

rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa

sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata

kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten,

että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa

hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen

siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.

Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys

Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä

Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.

Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.

Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen

suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,

mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi

minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni

Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta

mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja

sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki

äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta,

ajattelin -- tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet

harvinaisia -- ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän

aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi

minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen

matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään

kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta,

pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä

tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään

kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7

ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli

räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä

johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi,

sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä

vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki

tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä

niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin

ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko

taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja

jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui

vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry.

Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori

palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä

ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin

edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini

eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta

taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli

astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä

kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä

tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli

vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja,

kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen

vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen

muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon

kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien

räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei

tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja

lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi

asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta

ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman

suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi

hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä

velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin

häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille

saakka.

Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset:

ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat

lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa

seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli

kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja

sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen

professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja

haavoitettuja.

Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain

lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki

linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä

katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin

välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten

laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka

lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä

seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos

tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen

lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti

linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä

raketteja.

Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla.

Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella

tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin

olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä

kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän

tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että

pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi

ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon,

seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta

laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän

toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että

useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin

puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja

sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata

vuorelle takasin.

Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu,

pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä,

mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo

aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio

vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän

kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen

raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana

linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan

jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen

aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25

laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti,

sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt

lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat

enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan

kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen

puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista

muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi

ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin

rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.

Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla.

Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä

voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja

jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa.

Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen

olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista,

-- enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää.

Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti

toisiaan silmiin katsottiin -- oli kuin edessä olisi nähty suuri

kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä

rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki

vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki

muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin

raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain

kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä

kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään

epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis,

me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa

pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot

lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan

enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut

nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi

ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja,

jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä:

j.n.e. -- Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion

ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan.

Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo

ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet

aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet

kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla,

joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli

ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin

määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain

katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä

kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja

päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen,

äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden

ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset

helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset

leikkivät, pienempiä tuuditettiin, -- sanalla sanoen, ei mitään

perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.

Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme

katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin

kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä

kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä

elintarpeita varten.

Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain

tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs

linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka

valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin.

Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen

näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien,

rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen

tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin

kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään

levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli

herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut.

Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11

p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei:

pommitus oli todellakin lopussa.

Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen.

Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin

kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa.

Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana

päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.

Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai

helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota

edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.

Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko

lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta

saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas.

Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä

tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä.

Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena

vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka

muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen,

ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan,

saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin.

Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja

ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa

ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä.

Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen

päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä.

-- Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.

Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja

läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä

myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin

rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

* * * * *

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka

panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat

muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok.

6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista

linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen

Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan

ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset

eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut

myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin

tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet

uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle

ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa

virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten

laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat:

'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin

silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun

kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen

vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg,

että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä

mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg,

joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä

kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat,

lähetti hän -- kertoo sama v. P. -- käskyn tykistönkenraali

Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät

suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku

laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen

vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista

pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku

ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja

ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit

olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät

viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla,

joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat

aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin

jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin

myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi

ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta

senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä

maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun

melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja.

Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten

mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa;

mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari

komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja

Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto

koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään

vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

* * * * *

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten

lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista

hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa

paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin

pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita

ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita

aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia

siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni

palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani

Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui

Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi

katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen

kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla

saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä

rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman

rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut

kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo

rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti

rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle

ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet

saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa.

Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin

puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi

saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin

suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla

käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv.

Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan

voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä

syystä kärsivällisesti odottaa.

* * * * *

Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti

hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta,

nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle

osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti

Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle

lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla

hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset

palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun

johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra _Jonan Reinhold Munck_.

Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi

työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut

yliopistosta huolehtimaan.

Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla

ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan,

että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä

tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä

vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti

armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan.

Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että

ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen

mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen

ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis

yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston

opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen

Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman

toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa

Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta

Rehbinderiin saakka.

* * * * *

Tuleeko siitä sota vai rauha, -- se oli kysymys, joka Sevastopolin

antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein

vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä,

niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja

ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa.

Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa

Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista

väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit

pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä

Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena

edistyksenä.

Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa

sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin

tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina

osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla

luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin

leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana

sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä

seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla,

Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, -- puhumattakaan

kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä

yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä

puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin

sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti

saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme

politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen

yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos

oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se

säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut

harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin

Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä

puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä

taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin

oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali

Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä

retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä

Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo

mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain

nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia

mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla

sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin

pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun

liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on

mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen

kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen

kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna

marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin

tästä seurasta ja sen toiminnasta.

* * * * *

Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.

Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa

kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme

olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä,

koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään

toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä,

terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen

sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen

sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka

oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan

"Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax

ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä

salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut

ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla.

Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en

aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen

erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin

oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka

oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen

henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan

loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian.

Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä

olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä

lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka

äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen

sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu,"

Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta

hän kirjeensä lähetti.

Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen -- hänen nimensä

jääköön mainitsematta -- oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä

kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli

kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli

tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen

lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä

nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun.

Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan,

milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän

jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn

sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada

käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen

teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta

juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.

Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet,

että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia.

Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla,

jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen

postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä

riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä

postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli

apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse

molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään.

Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa

semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia

matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut

kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika,

joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret

kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille

henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin

mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin.

Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin

piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin

kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani

kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista

halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin

vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi

senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan -- samalla tavalla kuin

ennen minulle, -- muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti

ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa.

Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston

kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak.

28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän

tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin

kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen

saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta

mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että

hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana,

joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin

pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, -- kuinka täydellinen

ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin

suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa:

Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa

oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada

vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä

kehoittanut häntä -- uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos

mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta -- sekä,

luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla,

ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan

johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston

oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin

Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden

Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä,

joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi

silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän

kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta

oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja

mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät

historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat

yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton

ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan

nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin

tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä

vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi

täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi

aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen

hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia

asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana

kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen

yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen

sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli

kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi

ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli.

Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti

Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa.

Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt

kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen,

asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja

yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

* * * * *

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä

1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten

tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita

nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie

liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä

tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan

haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli

eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. --

joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan

kuraattori -- kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri

niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin

ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty,

panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa,

kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret

kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön

ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa

ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella

muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät,

kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari

vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin

nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin

voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti

oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti

arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa

soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka

tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin;

ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa

opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka

varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin

ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. --

Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti

nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin

koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa

leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja

teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat

kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla

sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita.

Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl

Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia

englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä

lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten

valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar

Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja

tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla.

Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle.

Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista

ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä

käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin

koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa

merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut

kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo

puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin

tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät

viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että

yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli

sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi

sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota

kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän

äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin

tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.

Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista

käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin

tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan

vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita

juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut

hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui

toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti,

sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta

yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen

"Töölön juttu".

Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä -- millä tavalla, sitä

ei ilmoitettu -- täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja

hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!"

Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli

koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset

pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin

poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui

kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva

Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa

ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja

j.n.e."

Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja

kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa

läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria;

kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan

kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja

ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu

asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston

soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta

soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka

kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan

kutsuttu upseeri.

Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi

tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta

kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä

selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei

syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä

kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m.

Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.

Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti,

oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään

kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet

pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena

rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden

hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri

rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole

paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita

väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä,

niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin

kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat

Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen;

ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti

nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle

huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan

naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.

Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen

mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli

toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen

yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka,

joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta

ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen

kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin

luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet

luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt

rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota

sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu,

osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja

muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv.

Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen

kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti

esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs

viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat

4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä

vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti

nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa

tehtäessä.

Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan

päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin

tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk.

22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta.

Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi

karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset

kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin

karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta;

ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin,

varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi

yliopistosta karkoitettavaksi.

Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön

pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin

taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien

karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin

tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori

Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin,

että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.

Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström

ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan.

Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta,

joka hänellä oli vuorihallituksessa.

Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä

olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri

julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi

ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi

uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi

sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja

nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten

mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään

tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä

myöskään julkista mielenosoitusta.

* * * * *

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset

rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin

kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri

niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli,

muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan

lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti

esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan

muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen

ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut

tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen

tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä

(1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin

karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset

muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan

Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta

annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä

rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa,

läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten

koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s.

sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen

yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain

ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855

"Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi

näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon

olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat

sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä

jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta,

kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän

tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana",

jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta

venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville

upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi

määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia

aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein

käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli

tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen

olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti

pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet

yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen

oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja

aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet

palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he,

siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin

oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he

siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen:

oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen

kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa

uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin

tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten

tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän

tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä

alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna

alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt,

sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun

katsoa päättyneiksi".

* * * * *

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä

hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston

varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä

kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin

varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän

myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää

aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi

isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa

sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi

maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä

kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla

hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman

ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä

oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen

edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston

tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli

odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten,

jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas

opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella

nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi

määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu

Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että

hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman

hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin

kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli

tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään

ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin

ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan

varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli

ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? -- sitä

kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta

-- joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa

ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä -- ja hän vastasi,

että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta

kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan

kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli

kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin

nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota

herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30

p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä.

Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä

täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta

senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina

esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä

ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että

Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä

kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee

persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman

ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista

oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että

hän oli vihollinen.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin

virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille

myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä

hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli

tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo

valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta

apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi

hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi

vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse.

Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt

suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön,

mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä

virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten

vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.

* * * * *

Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti

se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin

rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet

suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin

pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p.

allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka

kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti

meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.

Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi

1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa

sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet

otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli

keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana

tervehtimään tätä kansaansa.

Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla -- pääsiäisyönä -- saapui

keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin,

Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi

taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski

keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä

kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa

hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja

juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen

toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin

hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin

sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa

ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen

aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista

saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi

hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja

pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat

osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa

kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun"

sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja

venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari,

joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen

tyytyväisyytensä.

Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa

olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari

senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen

ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. --

Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari

ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.

Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt

kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta

keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat

niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi,

lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari

velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo

piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana

jatkoivat matkaansa Turkuun.

Kaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.

Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi

siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti,

jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen

Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin

maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa

juhlilla, innostuksella ja riemulla.

Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti

toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle

kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä

sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä

tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen

hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen

saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja,

joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat

ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin

pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen

seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2)

keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen

järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja

rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä

Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.

Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua,

senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka

kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan

sisällisten olojen kehittämiseksi.

* * * * *

Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30

p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä

tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria

päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus,

joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme.

Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik.

27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se

ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli

kenraalikuvernöörille annettu.

Helsingin--Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille