14 p. maaliskuuta 1851.

Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,

Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,

Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,

Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.

Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren

Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,

On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

-- -- -- -- --

-- -- -- -- --

Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren

Hänt' uskollisna seuraten tiellä.

Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,

Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.

On kunnioitus vapaa -- oi näky ihana --,

Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista

Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

-- -- -- -- --

-- -- -- -- --

(Suom. Y. W--la.)

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja

pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun

opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi

M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen

suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi

Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä

mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen

kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen

vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että

nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta

kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka

epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se

erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui.

Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin,

"kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli

asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa

suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin,

että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin

tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla)

_erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta_." Vasta uusien

sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen

professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset

professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä

huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme.

Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli,

Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty

kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi

virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky

oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan

tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena

ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen

eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän

hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka

luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä

ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti

hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa

olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja

tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli

hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan

Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi.

Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena

nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että

kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä

sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua.

Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin

seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset

että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat

toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien

"lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut

kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään

tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe,

enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

* * * * *

Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa,

oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla

viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä

teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä"

silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään

kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v.

1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että

siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria

puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen

ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja

väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä

paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista

puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain

johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla

suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti

tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä

luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen

vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen

maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa

III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja

muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta

kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja

ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on

kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin

yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf)

oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti

edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut

mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin

hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista

edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä

näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka

kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri

kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström

alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen

seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän

varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja

Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä.

Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja

näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström

osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta

joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli

monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina

vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli

aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto

oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti

alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai

Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen,

F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851,

jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä

isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä

herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet

unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset

univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse

näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli

kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa,

sekä jota O. Greven säveleet säestivät, -- sen kaiken täytyi

panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia,

suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä

esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat

harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus

laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret

kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme

Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme -- melkeinpä tahdoimme kantaa

häntä -- ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin

tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä

kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne

vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale

herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen

neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella

rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä

seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut

Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa

draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan,

jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä

karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P.

Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen

vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan

dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

* * * * *

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin

epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota

surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim.

suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat

rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun

ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen

vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä

aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja

suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten

tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.)

julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään

vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus

siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada

virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa

asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas

maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata

kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää

rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja

virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.

Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen

muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita

kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka

eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä

käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty

sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja

muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan

pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle,

j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se

jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä,

että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa,

ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että

minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina

1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa

uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se

puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen

pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä

sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla

taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851

osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran

rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi

ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä

seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään

valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio

nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan

kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että

kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka

rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa

suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut

ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa,

mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten

hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään.

Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista

maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua

lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6

ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin

todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi

yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat

vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja

riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta

keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja

testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston

rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa

aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän,

valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi

tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet

kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli

seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh.

Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa

saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861)

Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka

oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia

asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin

yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä

tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia

jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti,

varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E.

Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä

monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius --

sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja

silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle

puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet

sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl

Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D.

Europaeus, Fredr. Polén, -- näitä miehiä harvoin puuttui tuosta

rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin

taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan

ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään

asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa

enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli

melkein kohta voitolle, -- se johtui siitä, että kaikki käyttivät

puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki

esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan

kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli

sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja

suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen

suomeksi.

* * * * *

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan

minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen

pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea -- Snellmanin,

Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset -- ne osaltaan tätä

mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig,

Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz

y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti

ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan

skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä

v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa,

kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas

kolmivuotinen sota 1848-50, -- se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan

milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni

yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän

toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla

pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä

iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista

työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin

valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa

lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää

saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta

Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja

edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi.

Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin

rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken

oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan

ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä,

joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa

suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu

kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen

katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin

kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se

tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka

silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin

joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan

kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan

kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, -- usein

vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän

talven Köpenhaminassa -- hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin

ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä

muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva

Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä --

ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini

Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä

valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin.

Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja

tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin

parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain

kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla

Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.

Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt

monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr.

Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia

teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti

minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen

kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran

kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran

äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias

"tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella

rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli

erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä -- m.m.

jouluaatoksikin -- ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia

miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin,

kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen

oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m.

-- unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin

vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan

dramaattisten kirjailijain joukossa. -- Helsingissä jo olin tutustunut

kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa,

etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt

Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa.

Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa

hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata

tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti

kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin

ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista

mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja

mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin

tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka

posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää,

kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä

tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että

kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle

juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista

varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi

Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan,

Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni

oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa

ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen

kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin"

lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus

sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista,

-- olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka

sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin

kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana

Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia

parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät

valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime

vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852.

Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä;

lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt

oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta

mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä

Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan

kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki

ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan

postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki

Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike

Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista

myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun

alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin

kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla

sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta

toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei

Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala,

kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet.

Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä,

jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken

(marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen

ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä

onnettomuuttakin pahempana tapauksena, -- häväistyksenä. Senatissa oli

v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän

kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan

uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja

hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset;

odotettiin vain yliopiston sääntöjä. -- Joka taholla tuntui ahtaalta,

umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja

keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen

oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi

kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden

ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä

ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän

johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut

ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja

Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin

koko kevättä -- jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä

eräässä konsertissa -- ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu.

Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus

rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu --

samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla -- ja senjälkeen

kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta

riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli

äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa

ollutta kiviteaatteria varten, -- se osakkeenkeruu pysähtyi sillä

kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen

hopearuplaan. -- Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla

mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle

Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti

jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata

kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli

antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38

vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat

kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän

kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen

Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko

ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa

vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset

jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi

ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän

surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta

melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä

kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle

juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin

kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä

tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan

kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

* * * * *

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret

mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne

olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat.

Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin

karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten

yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, -- muusta puhumattakaan.

Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului

yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä

muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa,

kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta

käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia

voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka

minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin

yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan

ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli

saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää

hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki

tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla,

marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä

suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan

tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu

pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta

kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä

olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin

vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä

elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta

jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty

yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen

sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen

laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja

suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa

osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo

pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan

käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan;

väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin

lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden

paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä

otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa

eri tahoilta käsiteltiin.

Olen kirjoittanut:

"-- -- -- On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei

kumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän

_Suomen kansalla_ käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta

kumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.

"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi

tuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat

kaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen;

vaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?

"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia,

täällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi

siellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. -- voivatko

nämä kaikki muodostaa _yhden_ kansan? Voidaanko suomalaisia ja

ruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana?

Ei, ainoastaan ne, jotka ovat _yhtä_ heimoa, jotka puhuvat _yhtä_

kieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö

Suomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään:

Suomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia

ihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.

"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen

innostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota

määritellä muun kuin kielen mukaan.

"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat

lähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa

kanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko,

ettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat

laitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?

"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen

suomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt

ruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.'

Luulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy

omaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan

etnograafnset aatteet hallitse maailmaa.

"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet

yhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo,

ovat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa

kohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut _yksi kansa_.

"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta.

Tuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia

kansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta

kuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän

suomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu

_Suomesta,_ eikä _suomalaisista_. Samasta syystä voin puhua

pohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan

sveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta

eikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.

"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat

samaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse

puhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka

vaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin

suurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan

sekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko

luopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta

joukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi

voivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka

taajalukuisena tahansa sen ympärillä.

"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen,

niin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään.

Sitä ei kukaan kielläkään.

"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan,

yhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin

voidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?

"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu

toiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan

lain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen

kielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan

vapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja,

jonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa

oikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein

joka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.

"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä

suhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa

suhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa

olosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s

taikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!

"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat

nauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön

kustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi

riistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet

oikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä

loukkaa suuren enemmistön oikeutta.

"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita,

eikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä

tosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat

kaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.

"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja

sanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena

lapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan -- ja että paitsi

sivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan

kokonaan unhoittavan. -- E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta

mutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää

siis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin

tärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään,

niin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.

"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita

tarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia

koskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus

siihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne

suomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin

'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän

ollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen

maahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä,

jokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo

toinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.

"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että

ruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet

toisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti

suomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri

näiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja

ruotsalaisten välillä.

"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet

luokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät

koskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin

pitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi

suomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään.

Mutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja

välttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään.

Silloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin

että suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.

"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla

voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä

kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle.

Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan

toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi

se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä

arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta

vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden

vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista

moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama,

jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat

saaneet harjoitella -- taikka hukata -- parhaat henkiset voimansa.

* * * * *

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852,

surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak.

23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja

toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta.

Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä

sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus

kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja

kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R.

Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin.

ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus

ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme

kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan

ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt

yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen

hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille

toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle

ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon

yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he

viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

* * * * *

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni.

Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O.

Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen

hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta

ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle

aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle

alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis,

niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin

toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin

vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia

1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson

ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja

Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän

laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G.

Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti

sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä

lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta

otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti

hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia

kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo

ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi

Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän

Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien

kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai

osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin

käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod.

Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli

lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta

sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi

vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua

Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin

turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain

lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun

keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja

50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties

sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa.

Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei

toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen

luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m.

juoksevista menoista.

Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta

1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti

julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei

minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin

toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto

ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään

muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka

maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi

Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli

asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi

käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta

painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta

keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti

senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne

pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti,

asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä

toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

_L'Etat c'est moi_, -- toimitus, se olen minä, niin senaikainen

sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä

palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut

palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit,

kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut,

uutiset, -- kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa

ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen;

siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia

uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle

toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti

saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä

asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut

ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli

ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä

koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist,

jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut

enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut

näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja

vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin

kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen.

Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia

kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia.

Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen

hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä

sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten

kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa

varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta

palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi

pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan

Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen

olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon.

Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko

joukon vuosi vuodelta. -- Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen

Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta

hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen

ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän

hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä

taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen

runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta

paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851

siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja

näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän

veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet"

jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä

sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten

on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen

selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään

maassamme". -- Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä

edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä.

Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti

kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan

säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854,

jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka,

vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei

väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden

uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta

sivistyshistoriallista kirjoitusta. -- Maaseutusanomalehdistö ei ollut

myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä

merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo

Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain

usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se

ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon

vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi

pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan

jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55

Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt

ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka

rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko

ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. --

Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut

edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin

heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin

aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää

myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen

kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä

voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset

toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys

"uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni

näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla

diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista

sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja

kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina

yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan

oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä

"Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli

"Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan

hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut,

joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, --

valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä

Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö

ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari

pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti

uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta

masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä

varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat,

varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu

kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei

sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli

tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään

tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään

hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa

aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka

saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai

nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia

tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen

mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti

käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia,

j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja

luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta"

taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta.

Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut

sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana.

Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä

sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta

eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että

sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä

lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko

sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin

aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä

oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla,

merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli

luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja

teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia,

varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata

arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja

kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin

tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni

jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että

Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat

maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat

muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden

kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin

syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä

kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni

kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se

päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla,

siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

* * * * *

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista

sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua.

Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja

teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita

vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta,

jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä,

millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa

Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi

Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä

seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen

melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen

ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria

kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe,

Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben

draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä

useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti

yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa,

joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista,

kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron

häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller

Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia

kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli

esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta

viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen

uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä

vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva

Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina.

Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät

kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin.

Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen

jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä

Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä;

saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja

hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria,

joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä

arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan

aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen

täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v.

Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen

maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei,

rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää

helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä

arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki

niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella.

Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta

puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin

innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä

kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet

tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen

valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa

vainonnut.

Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui

tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun

saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari

kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei

ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa

kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj.

W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut

aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin

kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen

pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

* * * * *

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin

soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli

samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli

"Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi

ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin

tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja

virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen

seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä

soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen

soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa

samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi,

paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten

soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon

tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m.

viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias,

saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan

ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin,

kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta

mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen

jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden

pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa

jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman

suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina

saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset

konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin

kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa.

Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset

pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851),

laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja

Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja

Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä

pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852),

huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria

Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar

Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi

sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851

Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi

ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita

suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi

simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin

aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin

päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman.

Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja

varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota

herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti

Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. -- Puolittain kotimaisten

taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In

de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin

täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti

pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen

juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka

huononlaisella menestyksellä.

* * * * *

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin

Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen

suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset

"Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki,

mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa

tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita

Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin

Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita

Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin,

Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja,

Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat

kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia

ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei

oikein paljon pitänyt.

* * * * *

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina

olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen

biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi

Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A.

Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri

suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin

sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin

toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli

herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos

"Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista

asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan,

toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja

toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori

F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi

ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina

vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu

noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja

julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi.

Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian

laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi

valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja

teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.

Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä.

Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja

sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten

kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat

juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja

terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski,

venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia

aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei

kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti

maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä

varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas

kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen,

kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta.

Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok.

27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli

ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan

valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka

toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä

johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000

hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja

levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo

seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa.

Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se

tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle

"Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa

muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa

rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin

tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä

kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli

syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle

lähes 5,000 markkaa.

* * * * *

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera

Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä

ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut

häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun

puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet

niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet.

Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin

tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti

ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun

saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli

605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet.

Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen

päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä.

"Kirkonkellot", -- niin kuvattiin silloista tunnelmaa --, "soivat

melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit

rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita

kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla.

Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita

yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja

kolmannet, -- lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu

kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään

mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli.

Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät,

pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen

sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo

hautarivit kasvavat."

Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.

* * * * *

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854

alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten

tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka

silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia

vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta

vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen

taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä

suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta

päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo

vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset

valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai

jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina

kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi

Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan

yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää

tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet,

järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut

Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels.

Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa

että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti

valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä

ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja

minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen

senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme

kiitolliseksi, --- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin

250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla.

Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin

lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta

vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan

sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä

nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä

oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan

myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat

ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään

mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin,

että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus

lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F.

Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen

lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg

(hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot)

Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander,

joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset

H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin

skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan

avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L.

Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä

arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista

aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen

arvokkaita kirjeitä.

Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa --

sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä

puhuttu, -- oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä.

Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan

päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen

aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin

vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan

ajoissa.

* * * * *

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna

oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas

Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä

lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin

kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa

muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin

edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin,

mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan

ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien

salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään,

ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja

Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja

Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja

koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus

Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa

venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla

tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden

laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali

Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen.

Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat

Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi

keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen:

"Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä

auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät

kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan

edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella

Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa

kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita.

Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia

tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten

joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin

saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan

tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen

kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm.

julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet,

"jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden

toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen

turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä

Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys

oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin.

Kenttäjääkärit -- sen ajan viralliset sähkösanomat -- lensivät, minkä

kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä.

Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari

Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen

pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä

käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli

tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat,

hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet,

saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä

vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että

hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, -- maa

ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija

ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi

senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen

vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei

keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi

nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten

ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa

olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut

ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui

kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä,

kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia

tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki

valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän

kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja

suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa,

perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja

Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4

aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää

aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa

seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta

saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi.

Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien

Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki

oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain

uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti

sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty

korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään

uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä

Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin

syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä

saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa

hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki

kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa

olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä

suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva

nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä

viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka

hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa.

Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui,

sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä,

joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko

jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava

ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien

matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin

oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt

mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he

päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat

siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta

seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita

sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu

linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin,

sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin

maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e.

Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas

tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa

keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei

ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän

kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia,

väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia,

milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli

myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa

pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, -- aina hänet

oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä

hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.

Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman

poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista.

Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se

keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei

ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat,

katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää

ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen

maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä,

yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla.

Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja

seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m.,

hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa

tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana,

jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa

vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat

isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari

seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa,

sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, -- kaikkeen oli hän

tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko

keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret

päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat

Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi

laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti

ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset

kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti

keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja

täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt

hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se

väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja

katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään

sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija

kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin.

Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat

hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston

portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli

kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen

näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt

nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen

tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen

rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa.

Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki

valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet.

Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t.

kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että

hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt

siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa

ja täyttää sen".

* * * * *

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden

aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi.

Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian

lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne

lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin

yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr.

Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun

estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona

sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin

Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti

luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

* * * * *

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan

ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen

puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla.

Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli

v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen

määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä

varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin

virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin

kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti

A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka

sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin

apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen

sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta

krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen

kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei

käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin

saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus

synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat

kaupunkilaiset -- isäntiä oli pari, kolme sataa -- kutsuneet

pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli

erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti

prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali

Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:

Nyt malja miesten kaatuvien!

Ja malja kotiin palaavain

Jos monta jääkin, -- voiton huomen

Tok' joukollemme valkiaa.

Ei unhottaa voi _Kaarti Suomen_

Ei maatansa, ei kunniaa!

Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri

Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin

sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. -- Muutamia päiviä aikasemmin

oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin

maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]

Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot -- uusi, toinen

osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan -- tekivät lähtöä

laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä

rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen

toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin

pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas

tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus,

suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli

kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]

Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli

tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä

jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa

sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka

sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.

* * * * *

Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui

tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto

kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan.

Hänen neljä kaunista rykmenttiä -- Preussin kuninkaan, arkkiherttua

Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas

Barclay de Tollyn karabinierit -- marssivat toinen toisensa perästä

Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka

läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan

puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti

heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin

pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein

sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä,

piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä

kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi,

josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä

ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon

kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit.

Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja

kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.

Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin.

Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä

sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle.

Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään

riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30

sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja

palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri

paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja

Siltasaarelle.

Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia,

joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita

liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin

Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä

työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia

tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali

v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin

Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja

länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa

kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin

ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi

kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin -- se, joka

Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena,

oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.

* * * * *

Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan

sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista

sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät

velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan

vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin

varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista

palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä,

ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän

jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin

niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko

tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen

välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille,

jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat

vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava

ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon

syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta

katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa.

Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa

katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi

monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.

Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain

omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin

metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin

muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin

tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat

sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja

maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä

lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi,

niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren

osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana

nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita

talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja

omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina

samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat

kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, -- siitä, mitä kiireessä

särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä

nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli

sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia

ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

* * * * *

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti

useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku

oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään

pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä

lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan

vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan

sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan

väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet.

Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen

yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300

henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen

suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa

puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo

sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus.

Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan

postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta

kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten

lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto

kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä

kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin

hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä

mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut

Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka

"Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön

toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita

samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten

sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta:

jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin

sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei

kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen

uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut -- katoille asetettujen

vesisaavien muodossa.

* * * * *

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset

julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella

laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali

Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin

huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin

taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä

tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin.

Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin

satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten

vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä

suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten

nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa

Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin

sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen

toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra

Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin

kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä

tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki

tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen

kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet

ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja

panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. --

Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka

Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen

sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä

kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat

kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo

huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti

Pietarin--Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin

kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta

1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja

sanomalehtiä.

* * * * *

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen

kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme

neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa

vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa.

Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta

taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden

lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta.

Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta

kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen

laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin

vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.

Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki,

laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle

ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko

sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan.

Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan

Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen.

Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien

kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet,

kuten kalat ja ruokavarat.

Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti

vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten

höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.

Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen

höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää

muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina

sotavuosiin saakka.

Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff"

olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien

taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837

alkamaansa liikettä linjalla Tukholma--Turku--Helsinki--Rääveli--

Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta

tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa

kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja

Tukholman--Helsingin ja Helsingin--Pietarin välillä. Mutta tämä laiva

osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin

edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa:

vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian

välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle

Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen,

keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat

myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa

uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina

sodan alkuun asti.

Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka

Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan.

Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli

aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita

rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen.

Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa,

Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä,

jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin

tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei

estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä.

"Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se

pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri

tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen

kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi

suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa

suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 %

vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan

sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.

Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää

liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se

myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen

rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea

Helsingin--Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki

vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla

säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.

Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko

40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset

vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849

siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V.

1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen

ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.