Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan,
siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni,
kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli
1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden
innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa
mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat -- ensiksi itämainen
sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen
ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet
hallintoperiaatteet -- pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja
miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja
tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain
joukossa".
Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan
maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti
rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi".
Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan
kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja
näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.
Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita
ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa
maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi.
Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki
hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849
lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.
Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet
uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen
rohkealla ja iloisella mielellä.
* * * * *
Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä,
maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista
astuakseni elämän toimintaan.
Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden
jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille,
olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret,
niinkuin tavallisesti, eri tahoille -- lepäämään laakereillaan. Pari
lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä
teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle.
Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein
yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena
siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet
tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit,
(joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä
Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme
meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme
yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia
kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin
vaikeaksi.
Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa.
Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä
Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja
kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin
kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun
matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani
kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko
ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta,
jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan,
ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja
minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin
haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.
Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston
sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo
keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta,
joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä
Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän
yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän
yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu
yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten
tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen
puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta
luentojen pitämiseen yhdistyksessä.
Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika
täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta
yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi
yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat
varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt
suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne
esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti
keisarin ratkaistaviksi.
1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että
varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti
valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa
käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia
tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien
noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin
rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja
tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi
ja edistämiseksi".
2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa
samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat
varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää,
kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään
kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat
varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin
tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.
3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan
poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa;
kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet,
jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he
juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa".
Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu)
sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja
lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja
miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin
oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia
kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia.
"Vormupukuun kuuluu sitäpaitse -- niin määrättiin vielä -- 1)
samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki,
lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle,
on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen
päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". --
Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään;
pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka
syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.
Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan
joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa
seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.
"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten
yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava
rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka
käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä.
Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla
kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi,
päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida
tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli
olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja
sotilasvahdeille.
Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja
pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan,
pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit
saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata)
vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille
sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta
lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.
Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät
ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston
opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä,
ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta.
Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18
p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet
huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat
asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli.
että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa,
joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on
kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle
tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että
H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin
ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka
ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n
määräystä."
Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen.
Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut
mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin
viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille
ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille
luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi
tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi
pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät
jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin
poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin
mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä
ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen
ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti,
vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän
upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita
varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona,
varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin
mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä
tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja
siistiä käytöstä.
Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien
tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja
muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja
häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin
kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat
aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli
aikaansaanut, kasvoi joka päivä.
Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana
syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa.
Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen
ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen.
Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut
odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian
käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta
mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois
yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta
toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. -- Kun
varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna
täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä,
pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan
varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää
armollista selitystä, oliko katsottava sen _tuomioistuinoikeuden_
kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja
konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen
_kurinpito-oikeuden_ kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen
kautta oli varakanslerille myönnetty.
Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia.
Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin
toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota
konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt
mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun
lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää
yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna
juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa
kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella
suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä
25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen
toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi
joutua johonkin huomioon.
* * * * *
Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa
iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja
senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien
mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä
innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään,
loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä
synnytti.
Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman
viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén
ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen
professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden
professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin
siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.
Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he
saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä
me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja
tulevaisuuden luottamustamme.
Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat
osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi
melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen
demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka
hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen
olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli
itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes
aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta
tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja
luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta,
kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän
yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä
kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa
hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän
ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.
Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja
maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua,
ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla,
(nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua
aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään.
Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo
pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.
Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän
palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä.
Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten
jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa
Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin
rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan
liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä
hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen
jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni
taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua
lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen
kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt
nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten
_al hambo lileah_, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut,
laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan,
mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: _elämää taikka
kuolemaa_".
Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin
seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden
vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta,
kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt
kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt
kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.
Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille
palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja
professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti
halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin
kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi,
Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin
englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin;
parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin
Wallinin luo, -- hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34
Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun
salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo
palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä
uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet
on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien
jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui
vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin
asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme
sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain
päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä
pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington
Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä
suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän
minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. -- Englanninkielen luennot
alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat
hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan
lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.
* * * * *
Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian
oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt
ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten
vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan
vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11
p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen
kansleritoimen kunniaksi.
Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali
koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin
Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä
jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle.
Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat
kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon
ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää
(ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin
komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet
tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli,
maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä
lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä
varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus
yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi
varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin
loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40
ylioppilastakin.
Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden
suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut
tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä -- kaikki
tietysti täysissä univormuissa -- ja rehtori oli saanut toimekseen
laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä.
Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. -- Onneksi en minä
niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut
mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni.
-- Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla
vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut
voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen
vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden,
sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään
rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene
tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta
puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi
merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata
henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä
epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä,
koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen
vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä
osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä
tätä tilaisuutta -- se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa
piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos -- tätä tilaisuutta
meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista
ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että
kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli
järkähtämätön.
Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa
yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin
levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia
terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa",
salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen
luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan
tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan
päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen.
Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka
suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä
mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen
päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten
kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden
nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos
arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää
muuttaa voineet.
Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla
samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa
kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja
laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla,
ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen
parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.
Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut.
Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo
40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin
korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he
ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään.
Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että
naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.
Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin
kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla.
Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä
saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi
olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto
suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo
neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen
epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi
Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan,
selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään
muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin
kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja
kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen
ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja
jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin
Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein
sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat -- ja Nordenstam
aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, -- kuuluvat panneen
parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta
korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja
kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle
jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara
syrjäytetyksi.
Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan
neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että
korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin,
epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p.
klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan
pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa
kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat
vastaanottamassa.
Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli
liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi
torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa
vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin
Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita
viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa
esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen
sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä
esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]
H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi
puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista
oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui,
että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että
hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen
25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli
osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen
ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla
useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä
varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti
olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja
varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran
antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista
tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi
toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu,
että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota
alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. -- Ylioppilaat
lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria
portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja
kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.
Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä
aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi
senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko
ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja
suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun.
Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi:
"Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta
kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran
heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla,
jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti
lähti paluumatkalle.
Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo
puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."
Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi
Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan
lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat: