* * * * *
"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa
kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja
kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota
herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.
Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta
mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin
kirjakauppoihin ilmestyi -- jouluk. 14 p. 1848 -- kirja niineltä:
Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.
Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei
unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin,
kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan".
Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa,
joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään
mahtikäskyllä lakkauttaa.
Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin
virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä
matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan
Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian
tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin
helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä
riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus
kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin
palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta
lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi
lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä
opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä
sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa
Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa
kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa
Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi
vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.
Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti
niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849
ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin
yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin
mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin
pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä
kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia
tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta
pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo
kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä
marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli
täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli
Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli
palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui
sähköstä ja galvanismista; -- tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys
olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa
pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J.
af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E.
Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V.
Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut,
kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850
lakkasivat.
* * * * *
Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun
viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni.
Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin
keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) -- opettajana oli tuo
luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian
aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius -- kirjoitin pro
gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä
molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust.
Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa
läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan
filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo
tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan
hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä
kannalta käsittivät.
Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni
maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori
Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput
yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit
jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan
ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini
seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle
suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen
tavotellut.
Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä
tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.