Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme

olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät

Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, -- tuomari,

lääkäri, opettaja, pappi tai muu -- joka nuorena ystäväinsä seurassa on

kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja

muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella

hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon

suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on

ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja

lauluista. -- -- --

On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei

ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa

kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja

naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä

sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla

kannalla.

Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä

ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei

ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen

tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata

simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa,

ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä

saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä

kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta

naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin

kahvia. -- -- -- J.n.e.

Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi

yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen

kunniaksi.

* * * * *

Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti

esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani

saatiin nauttia.

Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla

1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat

näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen

johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari

kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke

näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin

saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä

parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä

senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa,

Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä

ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta

tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä

muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin

nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi

altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin

tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret

puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä

kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen

huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don

Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta

Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut

vähäistä silloisiin oloihin katsoen. -- Helsingistä lähdettyään tuo

oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä

useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten

taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes

kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni

naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä

naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen

Suomeen. -- Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844,

palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän

saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden

Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria

oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä

olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän

viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan

palannut.

Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes

kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain

oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin

teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain

muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla.

Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen

teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli

täydet huoneet ja suuri innostus.

Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä

vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka

helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli

koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä

kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä,

kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus",

Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se

oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen

viikon perästä matkusti seurue pois.

Kesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa

tukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita

kuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko

Sevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon "Hernanin" ja

Molièrin "Saiturin" y.m.

Ja syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen,

jota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla

melkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä

Torsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin

esiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44

hyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi

nautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä

ollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi

luokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja

Osk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi

ajaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja

taputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin

kappaleita, kuten Oehlenschlägerin "Aksel ja Valborg" sekä "Corregio",

Shakespearin "Hamlet", Schillerin "Ryövärit", Delavignen "Don Juan

Itävaltalainen", Kotzebuen "Ristiretkeilijät" sekä (Torsslowin

mukailema) "Kustaa Vaasa" ynnä useampia pienempiä kappaleita.

Helmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä

kesään asti.

Siitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi,

pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä

teaatterinäytäntöjä.

Talvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue,

jonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten

teaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.

Seuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa

Helsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna

saapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa

kumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi.

Annettiinpa Shakespearin "Othellokin" ja "Don Desar de Bazono"

esitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen

kirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan

saatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä

esittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi

syystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin.

Jouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen

laulukappale "Friarn från Åbo" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin

kotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen

taiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta

saatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja,

muutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu

Kaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia

ylioppilaita -- itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu

pitkä näyttelijä esitti -- eikä enempää tarvittu. Ihastus ja

kansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale

annettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti

herra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin "Maalaiskosijan": mutta

sen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei

ollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä "kosijaa" kohtaan

oltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään

täältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman

pienen ilveilyn "Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut".

Myöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä,

kävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W.

Almlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon

kuluessa "Hamletissa", "Ryöväreissä"; mukana oli koomikko Jolin, joka

esiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena

1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin

(1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä

mukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä

Fredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan

sisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin

keinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin

kaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen "Per och Pål",

jonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh,

ja Berndtsonin kolminäytöksinen "Enleveringen" (Morsiamen ryöstö),

johon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin

hyvin onnistunut.

Seuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli

alkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin

"Vermlänningarne" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota.

Tänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A.

von Essenin "Skärgårdsflickan" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla

kuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen

laulukappale "I det gröna" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä

näyteltiin.

Syksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä

parin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin

usein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan

soolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre

Deland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita

kappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli

huomattava Hertzin "Kuningas Renen tytär". Ruotsalaiset ilveilyt

miellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi:

N. H. Pinellon mukailema Heibergin "Kesäyö", johon säveleen oli tehnyt

C. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi

pikku kappaletta, "Vangittu leijona" ja "Luutnantin onni", joiden

lisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen

ilveily, "Nuori kesäleski".

Moneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan

oopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri

saksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli,

orkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt

täällä kuukauden, -- ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli

ilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi -- kylpyvieraat

olivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä -- ja mieltymys

oli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar,

nti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria

oopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja

Julia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar,

"Vapaa-ampuja", "Valkonen rouva", "Undine" y.m. Tuo loistava menestys

houkutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten

oopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di

Lammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m.

Näytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle

niin edullinen kuin edellinen.

Gehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta

näyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa

antoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.

Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut

Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen

johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt

seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin

taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H.

Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli

säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale

"Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen

saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella

vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä

F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät

menestyneet. -- Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan

näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.

Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin

teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos

muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi

omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä

saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen

haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri

olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella,

suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita

kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin,

pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä,

kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina

näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja

vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin

teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin

ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon

aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt,

eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa

teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka

hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä

aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota

vanhaa "rojuaan" -- joksi sitä haukuttiin -- ja sitten sen kauan

onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin

teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, -- mutta pilkkaajat

sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se

samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849

siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta

paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita

hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja

taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät

vaatimukset tyydytettiin.

Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa.

Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin

tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin

jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko

taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin,

"Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H.

Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé

(täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän

palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera

annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti

jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko

antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä

kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R.

Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja

yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin

aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin

seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä

näytelmätaidetta täällä harjoitettu.

Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin

joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei

tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P.

Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi

oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä

Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä

merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen

kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä

dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F.

Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne

eivät olleet näyttämölle soveltuvia.

* * * * *

Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla

pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin

valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta

yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä

yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että

se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta

yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen

kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja

osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda

jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä

taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen

konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti.

Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi

johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain

muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.

Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri,

-- jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, -- mutta se

hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven

taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge,

joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä

Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti

harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä

yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen

puutteen takia, luopua jo 1848.

Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja

"musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva

ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso

edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten

Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa

esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin

nyt useina vuosina oratorioita -- Spohrin "Vater Unser" 1841, saman

"Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi,

aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja

miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia

saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia

"Erämaa".

Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet

suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden

näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja

niinikään kävi Helsingissä joka kesä -- se on luettava pääasiallisesti

lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi -- joukko mainioita

ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.

Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen _Jenny Lind'in_.

Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta

22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti

Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo

kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen

tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta

vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi

Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi

konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä

yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin.

Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet

tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia

oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka

kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän

taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin

tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa

pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä

ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin

hänen laulunsa.

Runoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson

omisti hänelle ylevän runon "Laulun voima" ja jumaluusopin professori

B. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä

runoilla, jotka päättyivät säkeisiin:

Vaikk' kuluis vuotta kymmenen

Me sua ootamme!

Mutta hän ei valitettavasti palannut koskaan.

Muista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan

säveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa

kumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui

tänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin,

kaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä

seuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa

konserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli

Pietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan

viulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi

joulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V.

Ernst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein

belgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori

pianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin

1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva

Henriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan

luetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip.

Bomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850);

sellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v.

Köningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E.

Meyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach

(1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math.

Gelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848),

rouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul.

Günther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja

1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) -- jättäen mainitsematta

joukon vaatimattomampia konsertinantajia.

Kotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin

saatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia

vielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva

Brandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan

oopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa,

antoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug.

Tavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi

40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan

konsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava

saksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut

Turussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja,

johtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.

Säveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita.

Paitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei

suomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt;

muuta, kuin Goethen ballaadi "Elvköning", jonka Aug. Engelberg 1841 oli

säveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850

hukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema "Neliäänisiä

lauluja", joiden joukossa oli "Lähteellä", "Joutsen" ja muutamia muita

jo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr.

Ingeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, --

nämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran

säveltäjinä. Siinä oli kaikki.

Kuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin.

Jo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin

hämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran

perustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin

pidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana,

ensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita

ruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin

puoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander

Aleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä

syntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin

yhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa

tilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi

professorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström

(rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian

"Suomen taideyhdistys", -- ensiksi oli ajateltu nimeä "Taideyhdistys

Helsingissä".

Vähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme

tapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään

taideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston

piirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen

taidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo

edellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset

veistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11

vanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen

kauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely

ollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin

yleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan

monta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m.

erään kotimaista aihetta, kohtausta "Hirvenhiihtäjistä", esittävän

taulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän

sitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään

vielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa

aikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta

sitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun

yhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana

syksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli

piirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia

tauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.

Mitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt

vaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä

1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen

näyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi

tätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava

mies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli

seuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä

vietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa

oli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin

Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua

juhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja

suurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen

suuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson

tilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.

Näyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli

odottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52

kotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi

yhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen

tarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla

taideteoksia -- pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut

kysymystäkään -- ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja

Ekmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli

palannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla

Janssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja

taiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus,

Finnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten

y.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti

olleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä

edellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat

olivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka

tahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole

mahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut

ensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.

Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain

pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita

syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla.

Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen

opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin

seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin

hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon

freskomaalauksia laatimaan.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja

Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä

perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten

kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui

puheenjohtajantoimesta jo 1849, -- yhdistyksen sääntöihin oli näet

tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri

kernaasti taipunut muitten tahdon alle.

* * * * *

Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä

tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.

Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta,

Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli

vähitellen lauhtunut, -- sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen

jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen

osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä,

ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää

ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin

liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan

rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella

1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa

osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään

noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin.

Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia

traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan

olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli

kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista

kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella

innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin

rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon

yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin

helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun

puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti

tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään,

ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän

Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi,

inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi

Elmgren.

Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota

suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka,

toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita

ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta,

joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.

Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän

päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on

kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.

"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein

muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin

suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin

Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50

ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että

vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa

marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6

Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti

koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen

soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan

hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla

luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen

kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten

alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin

konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville

inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja

kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille.

Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi -- puheita ja

vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin

Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen

tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.

"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan

ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi

Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka

herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti

laulettu.

"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten

Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista

ilonpitoa -- ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot

läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen

ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme,

että viisi me rehtorista nyt -- ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen

hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole

suurmiestä professorein joukossa.[16] -- Me nuoret viivyimme juhlassa

kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa

koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli

ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille,

ja erosimme. -- Se päivä kauan muistossani säilyy."

Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä

otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:

"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin.

Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas

Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut:

Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja

Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata.

Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli.

Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan

toisen Bellmannin. -- Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin

kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa

Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo

yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin

kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin

saattamisiin kului yö aamuun asti."

* * * * *

Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel

Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli

Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää

erikseen muistella.

Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja

tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä,

pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi

arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta

useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia

huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan

erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen

länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi.

Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin

epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti

useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei

enää ollut yhdessäkään.

Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti

länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat,

pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen

iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä,

vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin

silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell

kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:

"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään

kestien aiheita -- suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä

pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja

Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri

länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.

"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein

juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja

lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät

kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet

taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että

hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin

huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka

tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen',

jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, -- ei

rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli

valmis. -- Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi

kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit

täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat

tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.

"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe:

Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä

kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento

notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti

kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen

vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä

toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. -- Tämä kaikki oli

aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui

Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan

Leisteniuksen runous ymmärtää.

"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden

vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle

nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin

tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta

tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi

aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan,

vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".

Kun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa

ja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän

tällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo

keväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään --br--l

varustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä

sanomalehdissä että "Necken" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia

että leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet

keväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon "Pojken". Muistan,

kuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi

aikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän

minulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset

kirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan

ja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa

tekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja "heliseviä"

vaikuttimia kumota. "Poika" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu

oli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos

myötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina

suuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman

vuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon,

nimeltä "Ynglinen" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan

julkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin.

Vähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa

ylioppilasrunoilijana oli päättynyt.

* * * * *

Kysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä

Ruotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden

merkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä

melkoisesti huolettanut. -- Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin

kerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti

päätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin

sijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten

viime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä

tulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa

Synnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa

tapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus

elähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti

lausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen

luonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän

senjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus

valittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä,

lähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti,

kuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi

pidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin

eronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti

Nordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi

Pietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken

nojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta

1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. "Se

oli surullinen aika kun se vihdoin tuli", niin olen kirjoittanut

päiväkirjaani. "Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä

hallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa

katsoi". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen

jäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia

oli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä

Länsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta

vähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.

Nordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: "Hän matkusti

toukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen

valtioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin

elok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi

huutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän

murheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen

ystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak.

4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä

johdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat

Morgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella;

vaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla

kylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon,

harjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200

ylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka,

jolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström

vastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän

sanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella

isänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri

osa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla

jäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli

pilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä

lauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella,

hattu kädessään -- ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki

maihin kävelivät".

Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti

Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert

Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli

täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä

aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle

iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori,

etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän

oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi

kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin,

marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja

toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus

kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin

sanoin julkilausuneet.

* * * * *

Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi

ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä

antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi

julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa

seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen

osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin

F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.

Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti

tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti

herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme

saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina,

iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina,

niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran

korkeemman kaijun saa.

Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen,

jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta,

painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi

kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla

varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti

kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli

laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.

Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin

pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi

kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen

tuleville sukupolville.

* * * * *

Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846

innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen

perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat

opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi,

sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori.

"Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä

herättämään koko yliopistoon uuden elämän" -- sellaisen toivomuksen

olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.

Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous

pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi

vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849

yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin

viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin

professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe,

lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin

Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta

kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin

vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja,

silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des

deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung,

Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta),

tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja

aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet -- useampia

niitä sentään ei ollut.

Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli

menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan

Kahvi-Maijan luokse -- hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta,

joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä

1850-luvulla --, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda

kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa,

vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja

tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut

olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei.

Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä

monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin

pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta

palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman

johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät

esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m.

Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen

1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin

ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää

auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden

haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.

* * * * *

Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.

Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia

verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli

Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä

osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta

rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla.

Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä

puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle,

ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.

Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt

yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan

perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta

puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja

yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut

olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin

yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli

monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita

yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim.

Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti

arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa

pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston

vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi

vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi

(sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen

paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat

valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa

kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan

hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.

Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä

1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä

lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä

saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten

sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi

lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan

ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin.

Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä

nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön

tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille

tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei

enää ollut kaukana.

Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin

vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta

uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen

oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin.

Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole

ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi.

-- -- Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa,

arvattavasti syystä. -- -- Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä.

Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä

eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa

yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. -- -- Tarvitaan joskus kova

ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki

myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." --

Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta

salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin

pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p.

surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa

valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa,

vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä,

joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden

sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin

tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon

sitä tarkoittavan.

Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua

Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias

Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa

"Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä.

Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän

"kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna,

varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia

uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien

ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota

haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero

Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä

Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin

asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä

sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli

siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja

kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää

mielissä vireillä niinkuin ennenkin.

* * * * *

Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan.

Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut

Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti

rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja

tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä

ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla.

Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen

kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus

joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä

katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka,

mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima

edellisenä vuotena -- sen ilmestymien kiellettiin.

Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta

kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen"

osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä

lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan

omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana

vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen

lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla,

että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.

Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan

suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi

Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi

toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka

silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D.

Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet

näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin

käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen

pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita.

Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien"

toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli

ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut

sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut

tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon

asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt

erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella

he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin

aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta

kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta

sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin

s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi

ehdotettiin ja hyväksyttiin.

Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja

suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi

vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen

jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri

syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen

noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku,

josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi

vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.

* * * * *

Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn

kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike

ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä

helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa

erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo

maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841

oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen

ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt,

vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin

ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän

pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa,

laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä

suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen

kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin

julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään

ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat

erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa

tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin,

ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna

(1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin

oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen

tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että

ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli

myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon

mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t.

kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran

perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita,

mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei

silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta

yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa.

Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston

konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain

ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen

professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa

ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi,

vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan

maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka

ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.

Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850

asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka --

samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun

suuren surmaiskunsa.

* * * * *

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin

suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden

pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat

(sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet

1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston

tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla

noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja

ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli

kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se

julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili

myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä

ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi"

-- niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran

teoksista -- "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen

ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä,

levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä.

Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka

kuolemasta." -- Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin

kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen

kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran

kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin

naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan;

osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin

isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846

julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen

kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä

oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti

muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään

11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta

päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A.

Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista

mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki

astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa

suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja

kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle,

vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä -- niiden

joukossa minutkin -- tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä

maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden

kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä:

Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että

heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu

luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain

tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään

suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet

mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin

voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten

puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea

kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi

koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista

sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu

kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten

innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia

liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta

kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia,

joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella

innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä.

Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty,

saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti

yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren

toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia

ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti

etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä

rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa

vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka

vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän

osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt

ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

* * * * *

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot

nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian

professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran

perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin

venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen

harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten

venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt

toinen toimenpide toistaan. -- Venäläisten kirjojen ostamista varten

yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. --

Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka

uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet;

sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi

venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta

muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä

taitavansa." -- Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi,

että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat

yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on

suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön

etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." -- Ja vielä kesäkuussa

samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa

ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin

Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja

kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841

kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden

lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa

kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten

kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen

professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä,

jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin

tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan

uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan

venäjänkielisestä kirjallisuudesta -- jotka hän piti ruotsiksi --

kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot

maisterit ja ylioppilaat -- jotka valmistautuivat valtiomiehiksi --

läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon

eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja

onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo

isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan,

jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä

olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m.

seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt

suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos

tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen

henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden

lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito

on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on

sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen

ja sen tulee niin olla."

Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin

yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V.

1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen

suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin

yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt

korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että

stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan

venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita

ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme

350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka

sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin

perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan

stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa

ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä

seuraavat edut.

Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin

niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan,

että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin

elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta

stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat

toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka

muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka

sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua.

Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin

veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä"

pitkään katselemaan.

Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli

hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa

tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun

se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat

varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna

mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä

päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten

harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän

nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän

vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin.

"Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että

koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata

kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti

silloin luennon parista Pushkinin runosta -- kellään ei ollut kirjaa

edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja

isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken

lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja

kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä

lukukaudella eikä seuraavillakaan. -- Samoihin aikoihin kuuluu

toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen

tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä

tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla,

myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.

Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina

useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846

laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif"

ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till

Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847

Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa

maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja

vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan,

karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin

Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen

lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli

saapuvilla. -- Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan

ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot

kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia.

Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia

itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi

ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan

opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa

Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen

oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten

kuin vapaaehtoisuuden tietä.

* * * * *

Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi

promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa

tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana;

lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen

vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu

vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää

tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin

takkeihin ja valkosiin liiveihin.

Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan

ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan

emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu.

Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin

kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein

matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten

Vadstenaan ja Ombergiin.

Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin;

kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys,

jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni

minulle osoitti.

Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken

Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla.

Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja

stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on

kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran

kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään

mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella

lämmöllä eikä kunnioituksella.

Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina

ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen

kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden

yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847,

rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä

Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin

uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia

tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja

juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!

* * * * *

Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko

vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista

lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä,

keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin,

Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin

reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä

ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia

sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen

vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty -- oli

maaliskuun 10:s päivä -- saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä

muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta

suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan

julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä

lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä

Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin

Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä

olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen

huoneen -- meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z.

Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni

Otto ja minä -- ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset

tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita

oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä

jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi

pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus

käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi

innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta

hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti

kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen -- lehden

piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu

vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon

Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun

tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme,

hymyili meille uusi päivä.

Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret

tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää

mukana vuonna 1848, -- se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin

kirjoitin.

Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme

ainoastaan kieltoperäinen.

Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut

merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa

lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen

kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi

hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa

miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken

nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli

kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam

tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa

etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu

kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä

iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja

mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen

saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa

hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja

sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848

ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen

miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat

olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi

antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.

Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista

innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja

eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin

ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat

muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi

varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä

ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli

painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys

oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän

täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän

tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi

rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan

kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan

totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet

tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi

varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät

rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan

viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten

menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita

tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt,

Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan

toivonsa täytetyksi.

* * * * *

Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848.

Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut

miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä,

Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan

kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja

iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet.

Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun --

saman, joka sillä vieläkin on, -- valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna

keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli

kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa

juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu

ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin

pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa

mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.

Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma,

yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala

paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme

ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä

johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa,

historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta!

Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono

ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten

luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun

ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen

viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen

soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko

valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille

oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.

Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri,

kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset,

virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia

y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko

kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin

pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle

asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, -- joka noin kuukautta sitten

yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista

-- esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu.

On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä

lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista,

sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa

vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka

kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä

kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka

soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua

tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia

päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä

(suomennettuna) julaistaan:

Suomen nimi.

Toukokuun 13 p. 1848.

Ja päivyt sammuva kullassaan

Jo vaipuu vienoihin vesiin;

Se saaret pukevi purppuraan

Ja illan siunaus soi yli maan,

Yön kuu käy ylhä jo esiin.

Vaan joukot nuoret ne riemuisna

Saa kokoon kummuilla, mailla;

Ei tunnu pakkoa, murhetta,

He kerran kevähän helmassa

Vain liehuu lintujen lailla.

Mut torven merkillä julkisen

Jo taukoo humu ja huiske;

Vain loiske kuuluvi laineiden

Ja metsän huokaus hiljainen

Ja vieno kukkien kuiske.

Mies kansan keskellä hartahan

Nyt haastaa jaloa kieltä,

Tuo ilmi luottehen tenhoisan,

Ja syntysanan niin mahtavan,

Mi usvat väistävi tieltä.

Jäät rintain sana se sulattaa

Kuin aurinko kevään puolla,

Kuin raikas tuuli se humajaa;

On onni, kun sille elää saa,

Sen vuoksi taistella, kuolla.

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,

Niin hiljaa, hengähtämättä,

Ja sydän rinnassa sylkähtää,

Ja kyynel poskella välkälitää,

Pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, --

Ylt' ympäri silloin raikuu

Yks riemu määrätön myrskyää,

Ja torvet ylvähät säestää,

Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

Ja tietää tahdotko nimen sen,

Mi kaikuu kauaksi kantain,

Kautt' ilmojen, yli aaltojen

Ja vuorten, maiden ja metsien

Ja selkäin, saarten ja rantain?

Siis sielus pohjahan piirrä se

Ja viime hetkehes kanna,

Sit' uskollisesti palvele,

Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle

Työs, lempes, henkesi anna!

Se kalleimmista on kallihin,

On äitisi armahainen;

Se elon soi, se sen vaatikin,

Sen kunniaks elää ja kuoliakin

Nyt vanno'os, nuorukainen!

Jo päivyt kullassa sammuupi

Ja vesiin vienoihin vaipuu,

Se valas kallihin kuulevi;

Oi, nähköön heelmät se lempesi,

Yön varjot kerran kun haipuu!

Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on

mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti

ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli

elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille

käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas

odottaviin vaunuihin.

Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin

vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo

suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa

ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet

keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan

korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta

uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana

hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana

soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo

syksyn alusta 1848.

Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi

riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan

yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta

se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata,

isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa

kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa

vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin

persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika,

jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein

edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.

Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät

ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat -- kuljeskelevien

yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin

käytettiin lisänä -- säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka

kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä

oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle

epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi

yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean

vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo

sydän.

* * * * *

Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut

filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen

professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen

apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta.

Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa

samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio

ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset

ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa

konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa.

Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei

ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät

väitöskirjansa; -- mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut

apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s.

ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina.

Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa,

luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin

puuttuvalla arvostelukyvyllä. -- Verratessaan toisiinsa näitä miehiä

täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta

vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan;

ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi

kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli

korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla

jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä

kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.

Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän

nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja

Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! -- Jos

Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti

pantu mielenosoituksia toimeen: -- edellisenä syksynä, kun hän oli

väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä

juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa

tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia

_vastaan_. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina

tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu

pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä

kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin

Aminoffin asunnon edustalla.

Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta

pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.

Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten

professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän,

muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki

olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän

kumminkin pian -- samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli

hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin -- isänmaallisesta

velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma

liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan

toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin

porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström

etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi

aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi

Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa

1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten

laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta

uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin

valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa

merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava.

Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta

lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa

hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan.

Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia,

kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes

uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin

toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas

vasta 1855.

* * * * *

Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta

toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.

Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi

Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo

maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa

sikäläiselle piispalle.

Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus

antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä

siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.

Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia,

poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä

nimellisiä tahansa.

V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista

jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä,

tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita

tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, --

kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana

poikkeuksena -- ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2)

että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä,

lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen

auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet

jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua

muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla:

ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin

vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen

vahvistettaviksi, -- muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.

Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa,

että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja

ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli

asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin

yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli

tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen,

saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen

alaisiksi".

Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston

sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin,

ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan

erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen,

kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli

valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja

jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin

arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden

asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa

asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.

Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä

kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.

Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850

ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi"

sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita

kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon

suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten

sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta,

jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan

uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin

kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka

rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla

kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä,

sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".

Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole

löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli

syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole

tutkimus vielä selville saanut. Ja -- hänen nimensä unhottukoon![21]

Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin

Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä

voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista.

Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin

raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa

lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön

Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä

asetukset".