Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli

jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali

Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen

elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava.

Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan

ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa

suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14

sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun

venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän

jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän

vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan

sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna

hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin,

apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa,

jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. --

Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni,

tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut

koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa

mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta

korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua

miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan".

Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä

kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m.

Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä

ystävänsä". -- Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut

toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän

innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti

velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa,

väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että

varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla

ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja

tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla

kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin

läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan,

joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli

ollut kuohumispisteessä. -- Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä

nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka

halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla

olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita

siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa.

Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan;

muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta

moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai

olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle

mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain

ominaisuuksiensa vuoksi. -- Kenraali Thessleff pysyi korkeassa

virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja

asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän

kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen

usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils

Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa

pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli

hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa.

Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti,

oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein

rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt

"edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet

tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä

oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison

että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan

Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin

talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille

sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille

ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden

nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää

ja "Täti" -- sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi

varsin yleisesti -- itse oli aina ystävällinen ja kohtelias.

Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta

eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että

tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit

unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota

heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä

pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja

naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja

viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut

mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja

lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet,

joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa

J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja

laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka

päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi --

silloin hän toki jäi vähemmistöön! -- ja Nordströmin siirtymisestä

vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä

muutamia muistoja kertoa.

Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm

Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän

talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa;

hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä

ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen

aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten

läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin

läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon

korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori,

ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa,

entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär,

oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon

lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä

oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, -- kaikilla oli siihen myöskin

lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu

isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat

paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet;

piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti

oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt

iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner"

(Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s.

fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan

Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan

mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän

palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa

tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli

neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein

opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan

yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja

joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen

vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri.

Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin

halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen

appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen

harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön

historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen

sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja

Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla

matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen

arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä

matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti

lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen

ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla

pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi

elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se,

minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa

"Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia

asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista"

sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja

asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle,

kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat

sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä

arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän

latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa:

hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen

käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun

vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan

kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin

katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle,

että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka

vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää

onnellisina työstään ja tietää -- melkein niin paljon kuin huutia. Ja

yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista

kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti

aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia

on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden

vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa

puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli

luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan

vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan

puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla.

Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla

lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla

ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan,

joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen.

Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta

saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin

suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi

oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa

joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo

ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän

perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin

kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten

asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten

uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m.

mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein

pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle

lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä

tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon

lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä

50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään

vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa,

etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin

käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne

sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla

hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat

tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita

koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin

kiitollisuudella muistelen.

* * * * *

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas,

melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion

vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori _Johan Jakob

Tengström_. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut

verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan

Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin

mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla

hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan

sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa

lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen

teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa

päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin

kunniakkaalle sijalle. -- Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi

häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän

perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän

aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen

kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää

luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin

usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin

hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja

sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä,

Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan

Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m.

lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän

vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka

kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin

yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi

kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki

herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä -- hänen

toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli

-- oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta

tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja

nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot"

solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin

hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut

saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki

nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858

saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi

vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden

tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti

tyyneelle mielelleen.

* * * * *

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä

kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet,

nim. _Johan Jakob Nordström_ ja _Johan Jakob Nervander_.

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin

tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden,

kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison

parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä,

vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana

tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni

Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän

vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa,

hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja

terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, -- se kaikki

oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen

persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen

julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän

luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi

yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti

ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta

vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa

lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen

rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V.

Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta

Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat

eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos

tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin

puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan

muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa:

siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä,

vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli

nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen

pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea

säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta

huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät.

Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen

etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan

minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot",

ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei

ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin

sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen

ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein

ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja

korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta

heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle

itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen

observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen

johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut

fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen,

odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen

itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos

"ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet

oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen

kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia

näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei

Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä

kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki

sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä

kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani

säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten

maailmantapausten kirkastamassa keväässä.

En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä

useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana

puhua.

* * * * *

Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot

olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa

syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen

kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843

osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin

Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä

kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone

oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa

kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli

vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet

vastakkain.

Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin

vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia

jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä

ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta

huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja

hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen

pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan

puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen

harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti

saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan

sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät

poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia.

Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen

ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille

keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian

epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa.

Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä

mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel

Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844

tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan

kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun

myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.

Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin.

Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu

säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja

aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä

ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen

ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan

lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä,

ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.

* * * * *

Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi

kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä.

Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu

yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837

vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan:

Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat

osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan

sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.

Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan

myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä

vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen

kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän

osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia

harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa

sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on,

että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset

aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä

mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan.

Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder,

Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m.,

jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään

siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa

osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä

ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen

osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista -- niin sen ajan

muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on

nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa

siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut

yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.

Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni

hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat

likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin

koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella

kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista

keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli

toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä

paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin

Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen

kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan

Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja

herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan

joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja,

rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia

leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne

kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan

sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti

annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin

saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten

kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat

eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan

heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista

iltaseuroista.

Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella

suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa

siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n

savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo

Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat

nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä

ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja

vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat

oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella

myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429

ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. -- Olihan sekin aikaa ja

oloja kuvaavaa!

* * * * *

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä

hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka

muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt

kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat

kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, -- ainakin lukukauden alussa.

Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja

esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin

sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A.

Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä

luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen

professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta",

kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni

hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja

äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään

Euripideen murhenäytelmiä, -- vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään

näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. -- Vielä

kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja

Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta

niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty,

joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina

oli saatavissa. -- Myöskin opetushistorian professorin ja

kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja

kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä

aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan

estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, -- estetiikan professorinvirka

perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi

lukukautenani -- yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen

asetoverini, ja parin muun toverin kanssa -- käytin hyväkseni tuon

vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta,

pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut,

mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm

Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut

kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta,

josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa

filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten",

"Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani,

keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine

tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat

sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana

vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa

Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä

koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle

miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden

alussa 1843. -- Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja,

mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä

1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan

vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta

kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi

vasta syksyllä 1847. -- Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843

kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan

palannut ennenkuin 1850. -- Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri

Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja

Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja

yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan

vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti

hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon

ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, -- siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista

puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta,

yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien

kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla

läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja

nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla

kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen

sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina

kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat

kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja -- omituinen

sattumus --, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten

kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen

kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim.

pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon

kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja

"Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän

joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo

kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli

(lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa,

joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein

ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli

Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin

täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä

luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita

muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee

minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne

oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes

erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana,

mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen

ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä

muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota

edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut

kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa.

Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen

erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella,

että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä

väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut

käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän

suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää

varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina

puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt

Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma

ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten

sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli

Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta

yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa

ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut

puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen

keskustelun alaiseksi.

* * * * *

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille

ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka

syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin

muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme.

Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten

usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä

samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he

tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen

harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin

yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän

onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin

rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin

oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti

prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla

puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret

kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di

Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia,

jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista

taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja

kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä

ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

* * * * *

Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin

Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin

aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa

Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta

muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt

merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa

kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran

vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt --

marraskuussa 1844 -- kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että

Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan

toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista

sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen

konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta

Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän

laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä

saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti

ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan

päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä

muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja

tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa

kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta

uutisesta: Nordström, -- Johan Jakob Nordström -- aijotaan erottaa pois

virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä

konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin

omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin,

tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja

kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa

oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi.

Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä

oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta

saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella

pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän

osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi

kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä

hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta

marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi

laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun

Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa

ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön

Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi

ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa

ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme

pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä

ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja

lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla

pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja

juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja

mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen

pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin

monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja

totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä

surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen

oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden

joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä

aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli

ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se

ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo

sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä.

On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin

vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin

Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja

etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto,

että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu

juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla,

mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen

sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat

kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven

luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori,

Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin

seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä

äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta),

että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin

kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli

'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, -- sihteeri sai siitä lukea

erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä

kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja

vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi

rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja

suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita

suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria

'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan,

että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä

halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän

oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista).

Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan

polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule

että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat,

sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta

puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä

ylioppilaskunnassa aika hyvin.

* * * * *

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin

ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön

ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844,

jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja

Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa.

Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta

1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän

kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut,

paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä

kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin

toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa

ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen,

mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi

lehti tulisi olemaan nimeltään _Saima_, että se ilmestyisi kerran

viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista

muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta.

Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää

kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti

"tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä

sisältöään".

Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa

itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä

ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen

ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi

kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se

tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on

muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan

muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa

lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., --

tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia

vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä

isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut

ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".

Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin

selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa

"Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että

muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti

päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin

Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä

kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista.

sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai

kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että

poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän

olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. --

Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen,

yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla

kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa

muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää.

Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa

kielessä. -- Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen

kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja

runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että

kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt

yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on

kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja

ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista.

Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme

sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään

kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle

pohjalle perustu.

Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään

tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan

Saima-lehden perusajatus.

Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön.

Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä

tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti

ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin

vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui

Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä

usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä

ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet

lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella,

ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli

toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne

leikillisessä ja huvittavassa muodossa.

Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä

ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka

numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo

sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon

lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä"

ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen

Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle"

antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista

pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet -- Borgå

Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo

Underrättelser y.m. -- saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä

virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia

näsäyksiä.

Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit

kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin

kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista,

valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut,

matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m.,

jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki

olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti

suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa

"Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä

lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka

vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme

sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute

pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme.

Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme

yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat

asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen

keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on

pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu

itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie

saman heikkouden syyksi luettava".

Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta

sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan

koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät

aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi

kerran näkevät junaveturin.

Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi

kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut.

Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole

kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään.

Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole

olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On

myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan

kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta

pääsisi syntymään. -- "Suomenkieli on tätänykyä" -- niin kirjoitti

Snellman alussa vuotta 1845 -- "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin

koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä

varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi

olemassa sitä käyttämään. _Uusi sukupolvi_ tarvitaan suomalaista

kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka

rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään.

Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka

on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt

sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton

kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen

elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan

niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".

Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella

ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että

suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle

elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että

sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut

jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista

olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia

ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään

kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut

kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu

suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen

kirjallisuuteen kuuluvana. -- Ja vielä vähemmän meidän päivinä

ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A.

Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle

merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen

kirjallisuuteen.

Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman

onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen

kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi

varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi

ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa

ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä.

Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan

voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi

toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan

erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin

pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei

voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan

rannikkoseutuihin". -- Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta

suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan

ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista

kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu

kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi

Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen

perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen

sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää.

Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen

'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista

osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus

on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat

tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua

suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". -- Vielä seuraavan vuoden

alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että

suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä

vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti

latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden

alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä

paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme

tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se

lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia

kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo

vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa

keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita

tulevaisuuteen".

Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon

Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion

lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels.

Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut,

että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä

lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella

kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto

on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin

kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven

tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin

rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa

hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin

sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin

vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin

oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä

oppimaan". -- Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea

Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen

äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä

rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi

"sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti,

"että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys

olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja

hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten

ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan:

opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen,

kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan

päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844

Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään

runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla

(elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa

sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin

Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan

ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas

oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan.

Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti

omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

* * * * *

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä.

Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä,

nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan

suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa

tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan

mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi

aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on

niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse

kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi

kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen

muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja

Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä

kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi

vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis

voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi

suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita

suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet.

Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja

niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo

ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin

lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n

kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti

kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi

vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja

kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi

pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan

vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan

tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt

suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua

kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen,

tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän

pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima

painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi

kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden

palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli

nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää,

että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan

kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels.

Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti

sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta,

Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa

vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku

n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku

"Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu

sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja

terotella oppejaan.

* * * * *

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus

huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta

meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus --

fennomania, jos niin tahtoo -- rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en

osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu,

mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut

tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti

käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi,

niin arveltiin, -- eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat

Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi

ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo

voitettu.

Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin

aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen

Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden

toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään

suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut

karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella

kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla

enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat

ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja

kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen

yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme

tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi

askel.

Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen

kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä

vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille

kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä

minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin

heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin

"Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin

(v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä

suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin

keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka

oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen

kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja

sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin,

suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin

osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan

sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä

oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden

loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko

kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita

kesäyhtiöitä muodostui.

Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa

Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen

juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa

olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de

Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin

tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko

Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia

puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille

osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt

suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui

puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G.

Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin,

joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan,

esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren

vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle

vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella

murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran

silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin

runsaasti puhuttiin. Minä -- yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja

Holsti, joka siihen viittasi -- en korvallani enkä ymmärrykselläni

näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin.

Iloitsin ja samalla -- häpesin".

Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota

herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa,

vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä

käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa

että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin

ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".

* * * * *

Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja

isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi

Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa.

Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon

lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta

miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta

y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin

tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan

kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen

kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina

ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta

Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja

yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon

ja Euroopan kartta -- se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti

savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja

ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli

painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen

pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella

ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä

"Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.

Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta.

Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo

jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt,

nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua

antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius,

Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut

Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita

ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän

sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein

mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli

tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo

monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen

ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. --

Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin

alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin

aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä

1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti

F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa -- ja jonka Bolognasta

tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan

ilmestynyt -- ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama

kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo),

jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor

Tallgren. -- Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko

"Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea

ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas

Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut

kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus

Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus

sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta

Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet,

H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon

"Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja

virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen

arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä

islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.

Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta

ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.

* * * * *

Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen

tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea.

Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa

ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme

päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon

hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.

Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa

leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon,

ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten

"Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle,

kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album,

Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet

tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme

ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan

maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa

kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, --

luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia

ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista

kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon"

toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi

meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa

hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä

eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin

suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen

oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä

hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä

näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja

ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin

vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa

talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni

notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa

tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja

sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli

pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään

tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän

liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät

yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja

sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti

jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa.

Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme

sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä

maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen

hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään

tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali

oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja

sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi

hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme

sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo

aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän

tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin

noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä

ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän

kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi,

että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia

niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat

olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta,

"jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on

kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme

Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme

siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan

ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin

ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset

olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme

ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen,

Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän

perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut.

Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja

vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään

tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme

erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti

melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan

suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies,

ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat

sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha.

Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin

rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo

ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar

Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä,

jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa

harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin

Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W.

Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa

sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa

tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista

miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän

hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin

nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja

ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme

tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme,

joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia

kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja,

pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin

seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen

vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon

miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia

oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja

Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä

myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella

tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan

kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka

liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen

rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni,

hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme

koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva

kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet

jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo

herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi.

Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli

joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink.

kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme,

Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen

hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha,

jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien

ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on

Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri

kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja

niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän

laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan

yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme

etäämmältä Varkauden kosken pauhun -- mitäpä sen enempää olisi voinut

toivoakaan!

Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä,

nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota

talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus

sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin

kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa

pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä

tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa

yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä

kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä

osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle

sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa

kiitollisuudenvelassa.

Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa,

Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa

kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen

jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen

tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui

luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa

samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen

kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli

siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me

emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme

kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.

Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin

tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten

nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme

Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja

arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias

nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna

suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa,

jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m.

runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut

Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos

oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme

pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin

tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion

herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset

olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata

tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen:

kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin

paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen

meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle

Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen,

Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin

tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta

laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa

pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja.

Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi

kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut

mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa

kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut

saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.

Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin

valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli

muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies,

Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään

kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä

julaistaisiin.

Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen

velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini

ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla

heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui

ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä

jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne

toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin

kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme

hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi

kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä

pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari

Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi

naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken

kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät

koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän

itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän

kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin

kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä,

miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin

Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en

ollut osannut uneksiakaan.

Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko

seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut.

Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin

virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa

isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi

isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän,

fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja

naisen velvollisuuksista ja esitti maljan -- "neiti Wennbergille".

Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman

uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle

taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille.

Sen maljan esitän -- Kuopion nuorille naisille". Sitten taas

tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat

ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun

lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän

meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut

mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten

nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen -- ja

varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja

iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä

tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie

pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän

sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen

ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.

Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän

nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun

näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät

ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen

vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen

vietettiin melkein koko yö, -- vakaviakin sanoja kumminkin sekaan

puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi --

taikka samaksi -- päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle.

-- Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen,

me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti

Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi

muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa

"miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän

pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin,

jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan

elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa,

moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta

ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana

hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan

Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui

Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä

että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta

kuuma kyynelkin vierähti.

Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin

seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti

meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja

valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia

säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin

Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun

jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että

joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän

osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata

ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin

muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun

nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat

todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän

uskollisuuteensa luottaa.

Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona

Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi

yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris

Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard

Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita

oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti

puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös

ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän

seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään

pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]

Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli

kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi

viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea

Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut.

Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat.

Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä

elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin

talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian,

jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.

Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas

hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon

ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko

matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin

sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja

me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena

miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta

saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta

saaneet lainaksi oikean purjesluupin -- sellaiset olivat siihen aikaan

hyvin harvinaisia Saimaan vesillä -- kulkeakseen Savonlinnaan, josta

Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin

sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin.

Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään

täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja

Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton

vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin

lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin

salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut

sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja

nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme

kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä

matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran

purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen

pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme

kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me

siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme

Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit

Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa

-- joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten

kasarmina -- matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä

kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua.

Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli,

taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä

valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle

ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on

puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti

siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat

puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen

Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän

pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon

asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä.

Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja

sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät

tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä

parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti

viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä

syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi

suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin

Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä

"Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme

työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme

sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla

ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita

pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon

ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä

päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari

Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa

Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin

saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan

nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus

kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada

lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin

ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä,

odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla

tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme -- hän tunsi olopaikkamme

-- ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä

seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen

säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan,

osaksi taas yhdessä -- pistivät hakan toisehen hakahan -- Kalevalan

lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä,

suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa

viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin

sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa

talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon,

Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä

kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista,

meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta,

jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain

Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä

kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen

poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi

olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren

osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä

paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt

tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan

kanssa; -- tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän

taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset

vaan sais kasvamaan."

* * * * *

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet,

syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa

1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä

entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas

Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta

luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi

varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville.

Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja

merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. --

Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman.

Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen

valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille

oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona -- ja ehkä

myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen -- ja hän saattoi siis,

melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä

huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin

varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa

ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein

yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja

tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan

teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän

syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan

kanavan rakentamisesta. -- Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin

toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä

viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja

vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa

mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita

aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. --

Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin

suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan

vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä

siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä

tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan.

Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti

ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin

ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin

ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja

ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen

päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita

päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja

mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin

omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei

voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli

Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, -- sitä tekoa pidettiin

yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten

useampia.

Eipä ihme, jos näköpiiri tuntui pilviseltä.

Kotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa

tasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään

ollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä

vuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli

20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi

miltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät

julkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin

olivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta

täydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla

suoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen

väliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan

valmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin

kivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään

n.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön

lahden ympäri valmiiksi. -- Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko

vielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja

tapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin.

Yliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi

klinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset

opintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen

Heidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen

keisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui

vahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin

samoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen

siipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus.

-- Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti.

Kaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja

Kämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja

rakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja

"lammen" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja

Aleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä

Uniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä

puoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi

samoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.

Toimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi

päättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä

ollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina

vuosina vararikkoon.

* * * * *

Toimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin

Ulrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa

koko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka.

Suurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta

maastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja

julkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän

arvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m.

neuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita

y.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi

näille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin,

etäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota.

Helsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut

harvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin

hän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika

kultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille;

tullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat

kuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan

saivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita

muotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut

ulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.

Kaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen

itäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar

Jusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti

Rauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan

poikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän

rikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis,

ritariaikoja muistuttava "Kalliolinna", jonka asessori, tri J. Rabbe

rakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja

lahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika.

Sillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit,

Törnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja

ulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli

tullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen

hauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin

pelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli

aikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse

eräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta

selittänyt, miten hän asemansa käsitti. "Intendentin toimesta on",

kirjoitti hän, "tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on

sovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset.

Intendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi

olla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä

huolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen

kukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen

intendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä

vaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa

vielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja

itsensähillitsemiskykyä."

Kaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja

muihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään

kaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa

nähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen

antautua.

"So leben wir alle Tagen", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija

heinäkuun lopulla 1846. "Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin

merkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on

200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta)

juovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja

puistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka

puutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä.

Yhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät

keiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän

huutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan,

valkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot

raikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. -- Klo 2

tavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka

Kaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat

edeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja:

samppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina.

Jos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää

sitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat

vankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt

erotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas

kylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään,

ihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne

houkutellut, -- lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta

huvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä

Helsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei

huomisesta tiedä mitään." -- Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti

sama lehti: "Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä

ravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina

tätä huimaa menoa."

Näistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota

Helsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto

oli.

* * * * *

Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa,

kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi

olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti.

Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto

kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän

kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli

ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki

vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä

ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi

mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan

hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten

joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa

koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja

lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.