Myöskin vapaaherra _Carl von Rosenkampff_, översti (sittemmin

kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli

syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen

vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika -- setä oli jo 1812 tullut

Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä

kreivi K. M. Armfeltin apulaisena --, oli hän kasvatusisänsä

vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan

n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut

ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan

maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet

hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli

"Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja

suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän

viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta

monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket

perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän

verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä

suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli

valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän

pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina

hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä

aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei

koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti _Nils

Nordenskiöld_. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä

maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen

kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista

oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina

jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä

Nordenskiöld-suvun jäsenille. -- Hän eli kahtakymmentä vuotta

myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en

lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen

elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin

kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon

tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja

vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan,

saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian

Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä

ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla

oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja

oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden

etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi

häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. -- Myöskin

Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän

muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil

suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. --

Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka

olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista

ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää,

minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil

on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa,

että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli

joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan

kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän

maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat,

juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan

sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille

miehille -- silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein

nykyaikaisia nekroloogeja --, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin

hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton

oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen,

todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot,

kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi

Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora

hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen

tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet

muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta

rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus

taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin

asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen

kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat

joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". --

Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä

kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.

* * * * *

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä,

en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria

_Fredr. J. A. Argelanderia_. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823

oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu

astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet

nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi

observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla

uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet

iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata

häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja

Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella

auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan

tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat -- niissä

ei ollut mitään täpliä. -- Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois

ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen

jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän

tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva

heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet

näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta

asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja

järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin

hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä,

pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän

kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän

antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut

filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja

saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset

velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset

ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen

säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin

hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun

tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen

puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja

kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa

yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa

perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli

hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. -- Mutta vaikka häntä

näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen

sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli

1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin,

täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta

jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J.

Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että

Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan

kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta,

sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen

kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta

ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen

silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin

vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun

ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita

aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on _Johan

Gabriel Linsén_, ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o.

roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini

(äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja

hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan

omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen

sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima -- hän oli m.m. Turun palossa

menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen

vaimonsa ja kaikki neljä lastaan -- oli hän, tuo pelottavan pitkä ja

laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen

luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä.

Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt,

milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli

väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka

tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta

kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne.

Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin

opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden

miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa

kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa

kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti.

Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain

piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli

hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen

kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen

harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli

myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen

monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista

mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna

säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän

kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L.

Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa.

-- Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa

yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo

ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi

tautivuoteella ja kuoli 1848.

Jätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita

30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4).

Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua

kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin

tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään

vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se

jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty.

Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura,

Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja

Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet

seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja

harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten

olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä

selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei

ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa.

mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels.

Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme

taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide

kieltämättä eturintaan -- intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen

rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli

Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo

maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja

Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa

ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita

perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden

virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin

öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, --

tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan

elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu

virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit

rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan

taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat

korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten

olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella

tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu.

Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu

puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin

oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia

Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän

historiallisia muistoja kuin taideteoksia. -- Valokuvaamisen aika ei

ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. --

Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka

kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa

harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli

taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti

siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa

j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf

oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä,

ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä

kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka

1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin

henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota

maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa

30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda

Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla

eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen

taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen

aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko

taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian

harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.

* * * * *

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen

kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti

vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri

luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista

kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai

tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat

synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat

kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita

kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin

saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka

maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai

etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne

perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko

kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä

nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla

päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta

asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen

saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin

kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana

aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin

kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa

saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun

käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin

olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta

tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa

tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin

mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät

lehtevärantaiset niemet, -- ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin

missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja

pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset

eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe,

jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk.

Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille

selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan

ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli

istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa.

Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin.

Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka

viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella

vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja

n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen,

jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien

myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti

kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä

vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään

varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan

petytty. -- Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli

yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä,

tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille

komppanioille. -- Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen

puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen

ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. --

"Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen

vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin

puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko

kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan

hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia.

Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein

koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan

houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme

ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat

ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon,

jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren

viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui

eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen,

viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen

kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat

toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen

etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin

hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin

50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman

uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja

häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, -- omain

kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin

hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal.

yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma -- kenellä pyyheliina

oli, kenellä ei -- ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua

pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, --

edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei

Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan

autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa

kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin

uintirannalle, -- silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta!

thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille

uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai

keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä

myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri

erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia

katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella

tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin,

että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen

nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin

joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen

aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin

etäällä. -- Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä.

Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla,

pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella.

Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin

takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän

taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti

harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina

lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon

salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten

sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee

siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa

kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka

sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei

päällystö katsonut -- siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin

ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa -- minkäänlaisen

siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia

katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä

opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu

valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja

vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas

nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan

alle ja joskus, lieventävänä palsamina, -- suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi

puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku

sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä

tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin

liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten

kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti,

lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän

kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat

harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne

kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. -- Suomalaisessa pataljoonassa ei

toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo

epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin

harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä

ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin

nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia"

sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja

voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että

ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita

sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On

surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa

kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia

vanhemmille ja nuoremmille.

* * * * *

Höyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa

muodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike

avasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin

tervettä ilmaa keuhkoihinsa.

Muistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä

varten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan

tilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä,

milloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14

päivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se

saattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin

pienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi

sellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei

koskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse

Turkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä

varten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan.

Sellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin

päivän aika. -- Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita,

se kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä

näkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat,

että "vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan" elokuun

puolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta

kirjallisuutta -- seuraavaan kesään!

Oliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää,

jolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa!

Ruotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen

sisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut

höyrylaiva "Ilmarisen" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten.

Mutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella

vielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran

saapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun

kenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella

"Ischoralla" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen

puolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla

höyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10

p:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, -- siitä

oli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty

uskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria,

kullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta

perään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen

puolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan.

Se oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu,

taikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin

satamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski

maihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin

ensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla

varoilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla

Nikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.

Mutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva

ja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva

satunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä

paljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen

historia alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet

säännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä

ruotsalaisella höyrylaivalla "Solide", joka sittemmin useina vuosina

tätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö

Turussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella

kauniilla laivallaan "Storfurstenilla" ja "Furst Mentschikoffilla"

säännölliset kulkuvuorot Tukholmasta--Turkuun--Helsinkiin--Rääveliin--

Pietariin.

"Storfursten" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta

1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan

tuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä

tarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia

toiveita se herätti! Kapteeni -- jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu

nimeltään Palén -- seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla,

messinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää

esiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, -- niitä katseltiin ja ennen

kaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki

oli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin

pelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan

sanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia

kirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka

henkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta

siihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin

saaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin

Räävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan

suinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme

joukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin

seitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten

puolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen

merkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn

kivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa

ja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin

ja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne

myöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan

sai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, --

oli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.

Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin

ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin

huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset

kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla

vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat,

ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä

niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent"

Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille

vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia

-- olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin

höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset.

Mutta ne välit kylmenivät pian -- paljoko tietävät nyt Rääveli ja

Helsinki toisistaan?

Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli

rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta

Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin

huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan

Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli

hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku--Helsinki--Rääveli--Pietari.

Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain

laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten

ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain

jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea

merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.

Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat

retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten

höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä",

oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin

ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei

kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja

jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se

puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on

säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän

kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia

tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita,

kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin

vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä

kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista

ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen

sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen

palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin.

Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua

ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää

heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne

hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman

vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin

kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin

Lentäjä-lippu -- vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että

matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä -- jotta päästiin

pariksi tunniksi Viaporissa käymään.

Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja

suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli

kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty

kulkemaan Helsingin--Porvoon--Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja.

Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan

kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen

surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo

vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli

erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli

katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä

uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan

mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus

Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.

Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus

"Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli

tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen

täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi,

joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. -- Hinaajalaivaksi

ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen

tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.

Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika

koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa

määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet

kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja

lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin

satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja

säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä.

Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus,

-- se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee,

se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin

suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] -- laivan kylki

läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain

katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia

laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa

aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä

matkustajista.

Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä

joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat

auvenneet ainakin osaksi vuotta, -- se oli jotakin toista kuin entinen

ahdas ja ummehtunut elämä.

Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä

ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen

huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja

Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla

komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla

huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan

lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!".

"Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" --

ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan

maailmaan.

* * * * *

Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin

historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä

juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita

kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin

yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen,

vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle

-- seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet.

Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen

rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén,

v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O.

Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi

syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti

tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi

vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty

280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M.

Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei

ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan.

Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt

yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka

vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa

suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui

persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti

eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä

ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina

avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti

järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä

tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit

P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin

Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja

terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen,

istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen

ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon,

nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön

rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi

vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää

laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat

sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät.

Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja

seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.

Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista,

Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan

Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin

tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti

tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin

huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan

tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä

jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi

vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja

repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä,

kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja.

Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät

kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan.

Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä"

taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka

jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.

Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta,

Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa

määrin muuttunut.

* * * * *

Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin

pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta

riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.

Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella

taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla

tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet

ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder,

joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat

juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä

virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori

N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja

hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin

toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea,

voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa

järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin

toimiin uhrasikin.

Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä

juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa.

Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se

saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei

vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä

neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä

tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa

tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat

päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs

tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin -- välinen sunnuntai

katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja

katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti.

Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon

suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli

valittava -- se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia

tehtäviä -- sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta

ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan

Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin

hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri

mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille

kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen

kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille

ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä

pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset

myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin

Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin

lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti

odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan,

kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin

isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa

synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka

vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin

uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa

huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea,

ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta

onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu,

mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä

suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine

vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi

(juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin

puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin

soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin

järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä,

matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä

tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri

osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat

toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi

kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki

yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli

sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista,

Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250

henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi

osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään

hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään

niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei

luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen

suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin

m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle

_tulevaisuuden toivo_ menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla

yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis

pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena

kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on

yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys

yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on

oleva yhteiskunnalle. Ja _tulevaisuuden toivo_, joka perustuu ei

ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan

nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi _varmuudeksi_. Sitä todistaa

yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri

määrä, joille yliopisto nyt, -- ensi kerran kaikissa tiedekunnissa

yhtaikaa -- aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista

juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta,

Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt

katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli

jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta,

missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan

juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin

akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan

myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa

lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin

ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen

seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, -- Rosina v.

Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen

tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso.

Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi

maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa.

Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa

ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista

vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti

niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, -- mutta --

vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli

hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle

näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi

Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja

varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan

tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat

rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. -- Ylioppilaat

marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo

puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli

jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä

odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla,

luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä

petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja

kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset

pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6

tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan

lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät

paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä.

Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr.

Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin

ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas

ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia

hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. -- Olin

nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana

nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

* * * * *

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat

muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen

tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton

yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof.

Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H.

Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden

vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia,

huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen

romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein

kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita,

kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub,

hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi

Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet,

arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti

G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja

joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko

muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan

koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava:

lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot

Kajaanista saapuivat juhlaan.

* * * * *

Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka

pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin

klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi.

Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m.

kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11

läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston

rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella

puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja

välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja

jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali

jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli

jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat.

Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin,

jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla

latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla

kielellä kiitti. -- Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella

pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin

alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin

tämän suuren päivän juhla. -- Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän,

soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.

Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa

kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko

juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja

että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin

oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden

presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.

Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin

kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle

seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset

kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä

promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset

kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille

kunniavieraille.

Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p.,

erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen

vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa

kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo

enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien

ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä

säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain

kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä

vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi

merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla,

Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789

vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja

kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan

saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi

Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät

tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen

Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C.

Steven ja J. A. Törngren.

Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät

v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis

seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta

kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden

kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä

juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten

lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret

että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen

monen muun maan".

* * * * *

Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän

vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun.

Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, -- istuin

toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä

koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen

käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä

maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä

ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen,

kaikille rakas Franzén -- se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä

istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi

Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet

ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa,

kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani

tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään

muuta tähystivät siis katseeni häntä.

* * * * *

Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan

loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita

tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet

senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä

silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki

työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä

juhlaohjelmat ja runot -- joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta

isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille --

muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti

ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden

seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän

Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi

osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän

myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen

Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin

seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi

toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen

historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon

suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J.

Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman

"Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut

"Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut

yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi

"Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän

siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän

"Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa

suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on

lähtenyt.

Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja

suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen

lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja

yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän

oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt

maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja

kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi.

Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin,

jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli

kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös

Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin

kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan

ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon

hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin

maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde

vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten

välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina

heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä

kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m.

pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille

muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot

sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan

muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset

että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä

suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen

myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.

Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja

omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle

perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia:

J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A.

Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V.

Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin

hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen

kirjallisten voimain yhtymistä varten, -- taikka ehkä mieluummin,

enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä

on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana

ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja

ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin

tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa

venäläisen tutkinnon, tuli lukea.

Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin,

professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi

vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja

kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen

ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka.

Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen

oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä

tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.

* * * * *

Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden

elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä

kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota

nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin

puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen

ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson,

joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin

innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan

sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin

kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi

Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa

naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista,

jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]

Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.

Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen

Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani

itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on,

että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä

sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä.

Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien

maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja

voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841

Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti

kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit,

jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina,

esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa.

Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen

sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin

tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan

sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat

(vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen

runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös

isänmaallista rohkeutta.

Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta

painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta.

Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan.

Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä

laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa

sanottiin:

Arvon mekin ansaitsemme

Suomen maassa suuressa,

Ehk'ei riennä riemuksemme

Leipä miesten maatessa;

Laiho kasvaa kyntäjälle

Arvo työnsä täyttäjälle.

Opin teillä oppineita

Suomessa on suuria,

Väinämöisen kanteleita

Täällä tehdään uusia;

Valistus on viritetty

Järki hyvä herätetty.

Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla

se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä.

Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.

Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät

1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson.

Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä

alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin

lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin,

mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli

sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin

jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä

rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana

edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän

astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut

Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa

lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan

aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän

enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun.

Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen

johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut --

ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä

kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta

kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen

väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean,

jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston

nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun

pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin,

jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas,

laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi

rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa

ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti

hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä

suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka

teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan

taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä

kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia

henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän

pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin

koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä

suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim.

julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta,

sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä

sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina

toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos

uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein

suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu

tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi.

Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi

leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille

suostuntaoikeus oikeastaan kuului, -- sitä ei oltu paljoa punnittu

silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin

senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että

pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa,

joista yhden tuli olla kustakin säädystä, -- valtuutetut sai kumminkin

senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta

entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin,

erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden

kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä

asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta.

Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan

päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan

(entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi

Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen

puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. --

Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen

järjestelmään taipua, -- se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä

suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen

jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia

taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta

menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen

taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista

voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja

ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli

vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen

hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä

siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä

sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja,

jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä

selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja

niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja

lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20

kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt,

jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit,

kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja

25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat

ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin,

joita oli kaiken arvoisia, -- ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja

3 riikintalarin (banko tai spesie) -- kaikki erinomaisen rumia ja

huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla

sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita

niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun

tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut.

Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain

ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään.

Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa,

vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n

kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät

ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden

sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä

hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä.

Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha

liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä

y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan

venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet

käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut

niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen

suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta

arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit

olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim.

yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu

"8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä

riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä

puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti

hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä

suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä,

"plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin

16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se

merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän

rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi

puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e.

Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun

hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2

riikintalaria, 75 kopeekkaa. -- Missä määrin yksinkertaista väkeä

moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin

maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin

raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat

Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien

ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten

kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin

yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun.

Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha

maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25

ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta

niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop.

pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain

ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli

täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen

Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen

ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä

hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo

koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää

eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli

epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin

käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi

sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin

laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet

alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden

aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden

asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja

Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi

alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja

ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat

nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin

opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle

aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin

oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle.

Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi

luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään

määrätty. -- Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun

Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai

nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä

tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille

myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko

maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. -- Samoin

määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka

Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan

oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin

hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla

synnynnäinen venäläinen.

Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua

koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin,

vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.

* * * * *

Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia

juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti

koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan.

Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli

ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p.

1841. Yliopiston riemujuhlassa, -- jonka aikana hän itse riemupäivänä

täytti 63 vuotta -- oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa

ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui,

herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein

rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka

tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle

valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole

tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.

Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen

hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä

tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:

Beskyddare af Suomis bygder

Med altar i hvar Finnes bröst,

-- -- -- -- --

I våra kretsar, kojor, salar

Dig egnar tacksamhet sin gärd

Och eko ifrån våra dalar

Förkunnat har, att du är värd

De Finska hjertans högsta gärd.[10]

Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan

niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.

"Kreivi Rehbinder oli" -- niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen

Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti

hyväksyen luettiin -- "_kunnian mie_ sanan täydessä merkityksessä,

kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään.

Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä

silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa

rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta

toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa,

herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli

suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava

ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita,

joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas

hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan

häirinneet". --

"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut

helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun

täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, -- ja hän sen

säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja

hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana

tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta.

Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli

toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella,

tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo

hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana,

kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi

voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita

täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta -- emme

epäile sitä sanoa -- koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa

henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui,

mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä,

varovaisuutensa, kykynsä huomata, _milloin_ ja _miten_ hänen kussakin

tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas

kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa -- se kaikki yhteensä

toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan

olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä

tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat

vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta

ansaitsevat." -- --

Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten

muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan

kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun

ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan

perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki

Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja

muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana

vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa

kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa

oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat

suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä

varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva,

toisella kirjoitus: _Viro meritis de patria inclyto pietas civium_.

Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt

teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta

joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt

"Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

* * * * *

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi

tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa

edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman

kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime

aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt.

Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, --

muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi

ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin

nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että

häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän

oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina

ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä,

ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä

voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät

esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi

korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi.

Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän

pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä,

isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen

oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä

oli menettänyt.

* * * * *

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista

kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle,

perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse

sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni

perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin

prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko

valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit,

ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona.

Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä

toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston

juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä

ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti

latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran

vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri

II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden

vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan

ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni

käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista

päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla

eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti

ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli

sotaväen paraatia Senaatintorilla, -- ei kukaan voinut silloin

ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille

Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin _miksi_ se pystytettäisiin!

-- kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa

ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin

Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen

muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin,

että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä

höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja

jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo

aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston

läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten

syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan,

naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, -- se oli komeaa ja

vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle,

korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he

heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti

sepitetyn _suomalaisen_ laulun, josta ruhtinas erityisellä

mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja

tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä

kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta

viimeisiksi jäähyväisiksi.

* * * * *

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840

tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa

kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista

tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi",

isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset

isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén,

F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi

vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen

kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin.

Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi

historiallistieteelliseksi arkistoksi, -- sitä ei ole koskaan voitu

sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä

laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla

aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja

Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin

kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä

sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen

1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä

toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels.

Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies,

joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta".

Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien

omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat

lehdilleen.

Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan,

nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja

arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja

raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu,

"jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs

elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan

harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat

tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin

maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä

lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti.

Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta,

arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli

lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja

runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin

ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä

tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä

toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa

oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin

toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se

vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka

toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin

tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia

lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan

sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen

hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi

oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels.

Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä

vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli,

kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika,

joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen

kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa

suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut

vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä

kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin

näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän

toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z.

Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren

kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli

sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin

sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita

oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan

harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä

runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan

lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui

kaikista hänen kirjoituksistaan, -- se oli jo heti enemmän kuin

lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi

toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja

runolliselta, -- hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla

kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna

säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille",

joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa,

loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle

sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia

kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä

saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

* * * * *

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin

tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä

rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka

kunnioitettava professori G. Renvall -- Ulvilan rovasti ja suuren

suomalaisen sanakirjan tekijä -- julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen

kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo

seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien

peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti

kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen

kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä

luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on

laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan

alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on

talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut

tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien

sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän

johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet

suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa

suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin

ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan

ja rumentamaan oman kielensä. -- Jotta voisimme ehkäistä oman

kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa,

jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta.

Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin

hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua

vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan

mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan

suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos

kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin

oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi.

Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin

että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan

syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin

kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria;

se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se

pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan

ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi

että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä

opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi,

ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja

virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että

suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että

kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi

täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät

suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä

olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden

perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää

tämän asian suhteen olisi tehtävä." -- Suomenkielen edistämiseksi

vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi

avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa

opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä

opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja

sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen

ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä

taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty

mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin

kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten

maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin

ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen

vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin

herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen

kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä

kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia

hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja

sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti

tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä

virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen

kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran

vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen

julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän

historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen

vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin:

"Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden

suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi?

Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se

kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko

kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? -- Ei tosin

niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli

_heti_ voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin

palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis

tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on

kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on

ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. -- -- --

jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen,

joka ei häpee suomalaisen nimeä -- ja niiden lukumäärä onneksi

harvenemistaan harvenee -- kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai

toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen

kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja

voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö,

jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen

edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan,

jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita

ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta

lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut,

samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat

sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja

luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia

tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä

apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä

syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa

maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse

aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin

sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa

kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen

uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka

nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut

sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat

kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta,

joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan

riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja

rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt

silloin olivat ehtineet.

* * * * *

Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä

sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa

ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten

järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän

suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan

venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä

eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi

ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat

lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön

minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään

lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti

kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää

lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin

ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon

kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet

harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain

tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen

venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p.

1842 -- se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä -- julisti

filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström,

minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani

enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei

minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta

ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni,

olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen

keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla

poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan

ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian,

(joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin

siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni

kirjastossa oli, -- sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun

ylioppilaskekkerit.

* * * * *

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin

ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.