SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun

se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta

mielenkiintoa maassamme. Se oli -- ja on vieläkin -- ensimmäinen ja

ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee

tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu

1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja

vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa

muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja

tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja

vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta.

Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin

valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa

historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa

vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa

senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen

"Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka

avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta

seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu.

Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden

ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman

lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei

tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty

suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen

asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita

ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen

hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa

hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut

suomennoksessakin säilytettävä.

_Suomentaja_.

Lapsuuden ajat 1830-1840.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän

valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin.

Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan

hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut,

vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen

pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä

1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki

miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet

sotureita -- niinkuin hänkin aikusemmin, -- kaikki, melkein

poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt

kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli

äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen

miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat

tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka

kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset

jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen

ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle,

niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan

kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani

alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset

muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo,

tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein

joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon

vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta

hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän

siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa

oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä

onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti

vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun

perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei

1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie.

Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, -- se oli sangen pitkä ja

vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen

kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi

muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti

helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme,

tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme

tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä

kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin

paikankin puolesta.

* * * * *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään

olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä

tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein

ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli

sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme,

vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli

päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista

tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina

seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja

siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti

vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan

useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että

tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan

heiltä vaikutuksia.

* * * * *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin,

josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" -- 1808-09 vuoden

sota, -- jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten,

tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä

puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli

maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi

entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä

ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja

yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen

sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen

maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja

sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain

aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan

sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni.

Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin

vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus,

Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki

olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin

muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia

ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla,

Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät,

antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja

muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että

hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin

Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana

antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta

tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten

vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana,

sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen

julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta

joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen

kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja

häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä

niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli

rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan

riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle.

Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin

neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan

kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän

usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut

valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset

usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat

yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta

ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja

etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä

useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII.

Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan

se kaikki meidänkin, -- ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen

nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei

ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten

yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota

hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen

kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja

historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti.

Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja

minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet

vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä

Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun

sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo

XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa

ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista;

yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan

niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen

kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla

harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään

vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin"

kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa

Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla,

Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, -- niin, Tukholman

verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita

kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen

Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa

nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain

suupuheessa.

* * * * *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan

Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen

asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin

monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En

tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa

kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa

uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia

vakuutuksia -- vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan

kirkkoihin -- siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma

hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa

suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat

pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet

rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja

virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos

toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut

eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut

uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin

verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin,

annettu runsaita lahjoituksia, -- sitä kuulin usein suurella

kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu.

Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen

läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen

hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään

Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen

pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa

useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen

ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin

muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään

Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen

majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa

sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet -- pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä

ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä,

elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita

odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista

asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa

voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan

unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut

pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: --

sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin

tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin

ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

* * * * *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan

Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin

kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet

tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien

sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin,

kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset

esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja

oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli

enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin

varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä

ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit,

jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten

kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut

rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa

myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan

ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin

välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin

yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan

toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle

ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että

laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti

talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti

saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin

kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin

venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä

ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus

ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin

venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen

opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi

jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion

virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski

vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia.

Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti

kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli

v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen

professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen

yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet

erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty

oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon --

se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella -- ja

parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut.

Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin

että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en

tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin

tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta

miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet

ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia

kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten

sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu

tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän

hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli

siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat

lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä

useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä

loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun

muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä

ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan

kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä

upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin.

Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen

vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat

joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava,

siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman

veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli

ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen

upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja

hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä,

kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä

paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret

suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin

yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin

taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten

asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste",

neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa,

jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja

oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku

kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet

suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä

venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, -- muut tiedot eivät tulleet

kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi

monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille

koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes

tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa

aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista,

vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään

kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan

sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa,

venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi

pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin

aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle

antautuvain lukumäärä -- ainakin 1850-luvulle asti -- kasvamistaan.

Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain

suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s.

suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja

joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti

oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien

lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten

jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen

sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se

oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä

veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut,

pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin

paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset

vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten

vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet

valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla

puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei

koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut.

Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En

ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat

tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli

tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni

kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että

Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli

itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi

eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi,

suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään.

Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin

tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista

itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut

eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen.

Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei

ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon

aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen

ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana

hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan

kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten

tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu

perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla.

Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut

ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, -- niistä ei puhuttukaan

muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen.

Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin

tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna

aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa

koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin

valtiollisista asioista, niin koskivat ne -- paitsi tuota nimitysasiain

aina jännittävää kysymystä -- tavallisesti muistutuksia tai

tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka

Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o.

kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut

odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin

kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja

kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää

huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi

mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran"

nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla

lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia

uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että,

vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin

suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista

valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin

silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu

näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran

muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä,

joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja

Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei

ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin

valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus

ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne

esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa.

Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan.

Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus,

vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi

tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme

sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta

merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut

kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen

halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim.

puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he

tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä

ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä

taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos

suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se

tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä

puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli

uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla

sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka

hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä,

jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin

vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun

seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään

selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa.

Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta --

Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo

silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan.

Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton

ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea.

Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen

sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen

kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan

toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg

julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo"

"Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin

tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa,

että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin

tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat,

ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että

kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin

suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä

tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi

vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on

joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän

kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot -- taikka suomalainen

joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona --

ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen

kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen

muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa

on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin

hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin

erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa

"Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista

kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä

tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja

sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi

Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä

sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan

Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli,

kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan

maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin

tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin --

hyvin sen vielä muistan -- useita sellaisia paleltuneita entisiä

kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät

eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa

tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan

edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana

kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan

kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului

noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja

aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa

kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja

kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja

asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen -- minulla oli

unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian

ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta --, silloin olivat

upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä.

"Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan

valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä

kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi

sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin

suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien

johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten

paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään,

sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa,

myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu

samaisen yhdistymisen puolesta.

* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen

asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman

vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis

erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja

uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman

mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat

muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet

tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo

kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen

suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten

lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet,

puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia

ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla

taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo

1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä

nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" -- s.o. Kauppatorin ja

nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle -- 1820-luvun lopulla ja ne

kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden

väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä

Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman

mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi

kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle

oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin

nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut

vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin

olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat

Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä

turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta

edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen

aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta

muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin

tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin

ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan

kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua

mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon

ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä

Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan

tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian

hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota

kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi

osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen

saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin.

Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia;

vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja

siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi

kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen

Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli

vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi

kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka

sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan

muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka

muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina

Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden

makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki

torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista

oli Uniooninkatu -- tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä,

Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea

oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi -- koko pituudeltaan valmis.

Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin.

Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin

tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun

päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen

läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja

Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä.

Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli

senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja

pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin

vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen

pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi.

Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut

jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen

kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen

kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen

päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi

vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen

sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan

kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen

puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen

kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen

Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat.

Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli

silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan

kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk.

senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli

(senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja

1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin

sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin

v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja

portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin

koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852.

Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin

tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin

valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto.

Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea

Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja

pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti

Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli

suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen

silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko

isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon

vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse

yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä

tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus

rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin

tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen

tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja

lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen

erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä.

Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että

perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä

laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri

oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili

vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen,

Sorgens dystra skuggor flyn,

Sjunken, alla smärtans minnen

Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein

uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin

usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului

juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein

yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden

ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka

piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin

näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston

suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut

kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut

kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin

jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat

ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin

kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös

niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali

Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin

tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin

useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja

kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse

juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain

siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä

päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla,

enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat

(kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan,

vihittyjen hatut ja seppeleet, -- se oli kaikki lapselle jotain

mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä

vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset

vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja

kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan

nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset

ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, -- ne olivat

hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä

kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli

kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota

laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset,

joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset,

jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen

kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo

valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli

sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen

yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti

nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään

uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean

juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun

juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja

ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä

ympäristössäni huoahdettavan.

* * * * *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut -- sininen hännystakki ynnä rivi

kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla

laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu --

olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden

käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston

ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin

Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin

varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko

sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin

ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin.

Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu

pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832

vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin

ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli

sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen

pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli

kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli

pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla

oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että

professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää.

Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella

vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne

tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä,

joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan

lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja

paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota

armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt

vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon

pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista

syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen

kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin

jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen

epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä

oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat

toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset

yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että

helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli

kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille

ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka

puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831,

kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi

ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan

saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja

kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen

ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku

niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä

yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi

yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri,

saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki

osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen

näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia

sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä,

vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen

yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin

pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon

häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein

ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta

olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä

Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen

ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa.

Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa,

-- se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset

huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt

kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin

ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi

mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu,

Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi

nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta

pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla,

teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja

sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen

välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia

yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo

päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena

pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa.

Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin

koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta,

kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen

turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison

ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin

siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin

aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin

ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia

aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli

vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia

kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse

olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen

kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä

latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas,

että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää.

Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän

kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei

silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös

joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta

se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli

"kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset

pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja

voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä

Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan

yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista

juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä,

toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti

ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston

opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat

sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille,

keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle,

kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille,

rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja

korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin

lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa

lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat

olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli

uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää

pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas

kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan

muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs

tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja

jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta

senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan

toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa

Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen.

Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne

rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva

harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan

parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin

runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia,

kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu

tunnettu.

* * * * *

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta

merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko

maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä

keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa

puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja

kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin,

kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa

yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet

niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa

ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan,

lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka

päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä

povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja

postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli

kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti

neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, -- joskus,

poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi

Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors

Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina

päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo

Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi,

omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning,

joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden

saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan.

Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään

käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko

sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä

saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari

viikkoa sitten -- sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä

posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa.

-- Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen

oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut

kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota

suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti

sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka

muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin

tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden

vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli

sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan

kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli

erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä

vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia

nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. -- Mutta tunnustetusti paras

lehti oli Helsingfors Morgonblad, -- sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu,

Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen.

Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin,

kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana

oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan

sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo

hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri

nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten

Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä

paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai

lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan

päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta

voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku

Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai

Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin

käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä

kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan

laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta

kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä

artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän

julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa

nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan,

kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin

"Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen

kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen

pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen".

Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne

herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. -- Mutta paitsi

kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia

muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia

artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa

m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja

arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään

herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin

kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen

ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota

sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei

ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan

toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua

viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet.

Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat

olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on

kehittynyt viime aikoihin asti.

Jos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää

lukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää

laatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan

ei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja

valtiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista

kysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta.

Elettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.

* * * * *

Samoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan

melkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät

kirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei

siihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen

ilmestyminen oli harvinainen merkki -- ilmiö; sellaisen tekijää

pidettiin merkillisenä miehenä.

Kun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku

tarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko

hänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden

jouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin

J. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi

sanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta

selvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti,

joutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden.

Usein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta

"Joutsenen" viimeiset säkeet.

Tästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti

ihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa

ja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin

hänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat

rakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä

vanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä

1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan "Hauta Perhossa",

vastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla

oli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät

(syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki

sitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään

julaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja

kenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen

käsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli

tosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden

helmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä

kodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen

runoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla.

Olemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran -- ja se

ymmärrettiin.

Toinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa,

ilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion

läänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka

osti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä

edeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa,

tilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: "Ettei yrityksestä kertyvää

rahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei

suurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan;

kumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi

Ruotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi". Vielä

mainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo

ja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista

lähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, "joka on

päättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos

tilauksia tulee vähän, myöskin paperin". -- Näkyyhän, että siihen

aikaan ei runoiltu rahan ansiosta!

Vielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi

Runeberg "Hannansa". Samoin kuin "Runojen" ensi osaa koristi tätä

teosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria

vuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa.

Piirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman

molempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut

missään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika

saattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin

vakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja

ihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.

Olen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä

sitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan

ilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa

olekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala

riittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen

kirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.

Muista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat

eräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita

meidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833

julkaisi J. J. Tengström "Nuoremman Gezelion muistot"[6] ja 1838

"Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja

apuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen

toiselle vuosisadalle". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen

vävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 "Turun

hovioikeuden historian" ja seuraavina vuosina "Asiakirjoja Suomen

kirkkohistorian valaisemiseksi". G. Reinin "Suomen entisyys

kronoloogisesti esitettynä" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt

pieni "Suomen historian ja maantieteen oppikirja" olivat tarpeellisia

ja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen

ensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi

1839 nimellä "Statistische Darstellung". Laillaan tärkeä teos oli

myöskin F. P. v. Knorringin "Vanha Suomi eli entinen Viipurin

kuvernementti" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 "Suomen

sotakoulujen historiikin".

J. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan

"Spanska flugan", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara,

kriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän

julkaissut teoksensa "Logiikan esittämisen koe" ja muuten oli hän

tullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta

kahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä

niiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan

aikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona:

hän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa "Jääkynttilät"; tunnetuksi

tuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen

kemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat

puheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.

Lainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin "Suomen

Suuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi", joka 1833 ilmestyi kolmena

suurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli

kameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti

ja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu

ankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. -- Lainopillista

kirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin

ilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen

käsikirjan, nimellä "Nuori lakimies", ensimmäinen laatuaan Suomen

kansalaisille.

En saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi

Rehbinderin 1836 ulosantamaa "Alamaista kertomusta Suomen

suuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan",

huomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole

ilmestynyt.

Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen

kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme

riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti

muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi

ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään

muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli

-- Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian

alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille.

Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen

katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai

muutoksen. Valtiokalenteri oli _osattava_. Ja sen tuntemisessa pian

vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan

varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin

tuntemista.

* * * * *

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa

lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten

jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin

historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin.

Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin

silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa.

Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö

kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen

aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä,

luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi

vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se

riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin

kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni

sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä

varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta

senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui

virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa

keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä

seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia,

vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin

vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja

suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin

alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi,

sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta

hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat

jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla

yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia

kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria,

salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P.

Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, --

useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä

tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia,

maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia

erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja

Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia

oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin

luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja

Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo.

Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa

edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli

alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin

Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker"

kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja

Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin

pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini,

Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki

olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään

Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain

säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon,

Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei

voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen

kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen

kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä

huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani

runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa

tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin

pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta

vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden

taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä

kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä

ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor"

(Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin

Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin

historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat

ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan

lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä,

vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin

eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion

saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin,

1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. -- Almqvistista en ole

vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin

miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa,

melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa

puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja

valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin

vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja

vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen

Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi

kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan

sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti

jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen

jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen

piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä

aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia,

uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan

ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta

numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme

anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat.

Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe,

joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden)

nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838

vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo

Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria

kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi

kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä

tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla

jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan.

Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840

Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista

kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman

nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot,

mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr.

Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja

Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan

käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä

kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi

valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä

sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella

lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys

valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja

seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa

"Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä

miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä

pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin

ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi:

epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä,

niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen

kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen

on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi

epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I.

Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan

kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus",

jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että

sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin

vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen

nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota

nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja

Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä

vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa

myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä

suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen

professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, -- tätä miestä jo silloin

pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt

olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen

hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä

uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän

valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden

perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli

Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson

tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään

asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat

väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin

ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.

* * * * *

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan

koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani.

Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa

jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian

maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta

nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli

yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat

vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt

kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan

läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon

ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin

Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta,

Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e.

Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui

veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä

aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me

luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme,

niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain"

opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa

koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan

ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia

oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että

olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu,

jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti

huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät

opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä

koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä

opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat

olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien

sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten

vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan

käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja

ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi

vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat

sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta

vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä

viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä,

n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin

samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu

pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa

Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita,

ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa"

hyvin harvoin käytettiin, -- sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka

suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa

kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne

ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut

"privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon

heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä

ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja

"kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten -- lisäänpähän sen tähän -- ei valtio silloin vielä

ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret

saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka

pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä

opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen

oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin

Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai

muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan

kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni

koskaan ollut puhettakaan.

* * * * *

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää

enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani

luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän

käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja

sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä

sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja

arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme,

surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin

osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita,

vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha

rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf

Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni

luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden

päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli

hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja

24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä

ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti

Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen

Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen

järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä,

Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja

parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi

suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan --

jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja

kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas

elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla

kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava

ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen

näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas

ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa

merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan,

mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan.

Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina

hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että

tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys.

Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan

iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin,

sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja

kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä.

Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan

jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin

totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla

hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan.

Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä

ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis

vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat

kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en

tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä

maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että

ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo

kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta

kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle

silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni

sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi

runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, -- silloin olisi pieni

ymmärrykseni varmaankin seisattunut.

Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei

ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt

Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan

kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella,

toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja.

Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua

sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä

mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät

sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi

luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä

kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla

parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja

nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali.

Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä

kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli

onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa

korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen

sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta

sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen

sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan

sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja

halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen

näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet

talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta

peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen

itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, -- muistaakseni

kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin,

miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että

niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he

tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat

eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle

kävelymatkalle takasin -- Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä

edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä

samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä

Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo

valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos _Johan Albert

Ehrenström_. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta

kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta

saanut armon -- siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa.

Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän

hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä

vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä

Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja

valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä,

kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna,

joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan,

taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään

matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä

kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset

livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista,

jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin

uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli

ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä

Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä

kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin,

(joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin

tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys

antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on

hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin

hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja

Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa,

joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. -- Hän asui vanhoilla

päivillään Kasarmintorin varrella -- nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu.

Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut

paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta

ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli

1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin

täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota

usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra

Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli

ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli

tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin

tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman

valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän

nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen

yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli

lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja

siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet

nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä

Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi

senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. -- Hän

oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän

siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi

tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta

niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen

palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen

virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun

sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos

oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin

uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos

hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen

vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti

tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu

vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli

oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen

sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin

erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten

hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan

syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie

tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia

epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien

loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän

pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita

tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen

kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista

ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti

ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin

puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä

perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s.

Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja

sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa

Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle

suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin

laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa.

Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla

kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti

niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä

junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä

määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä

valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana -- joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta

myöhempinäkään aikoina -- mainittakoon vielä, että tuosta entisestä

ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin

insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli

hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo

aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton

kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa

meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle,

miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen

valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa

maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

* * * * *

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla

luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent.

prokuraattori, salaneuvos _Carl Walleen_. Jo hänen ollessa nuori

hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa

tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana,

ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön

puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille

Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän

paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan

itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea

Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä

siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin

yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan

ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni

naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin

talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen

prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30

vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti

eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa

melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli

20-vuotisia, mutta -- sanokaamme se suoraan -- onneksi miltei

hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi)

taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen

valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin

kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja

vilkkaasta kirjeenvaihdostaan -- he kirjoittivat tavallisesti syrjässä

postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, --

joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta

hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime

vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja

ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa

hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen

Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli

kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa

ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla

harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa

Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä

koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja

laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä

hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. -- Valitettavaa oli vain.

etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen

kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin

yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät

virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he

henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä

useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta

yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.

Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja,

salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa,

kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää

hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan

tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi

vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni

"interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö

S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen

vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun

politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja

yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon

nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman

että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla

pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille

talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen

huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän

auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen

mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja

hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten

mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun

hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin

hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle

lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena

kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan.

Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme

vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole

koskaan omilla silmilläni nähnyt.

* * * * *

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva,

kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun

mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat

keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa

kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä

kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen

aatelismies nimellä _von Weissenberg_; samalla hänestä, joka oli ollut

kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen

tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos.

Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei

juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja

oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään

voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen,

vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi

virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen,

sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin.

Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien

kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön

seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut

laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin

muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen

samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa -- joista

prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin

ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, -- olimme Otto veljeni ja

minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme

heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa,

näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti

jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme

miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä,

nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

_Carl Ludvig Engel_, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin

ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää.

Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin;

niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu.

Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen;

oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa

vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli.

Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen

rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet

miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti

sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet

näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka

päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui

melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut

hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.