»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa,
antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen
kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän
ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä
pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»
Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta
intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta,
joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman
heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla
ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin,
tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla
niinkuin ennen.
Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista
heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin
kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun.
Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina
hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi
salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki
olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä
näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he
voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt
tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.
Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin —
kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen
hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon
saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät
viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita
kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi
sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat,
siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät
kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet
saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan
lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki
niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon
aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin,
milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen
alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas
riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka
olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen
mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot
mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen
kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä
piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin
yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.
Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu
varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan.
Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin
hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän
tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren
tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa!
Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa
lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!
Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka
hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin
painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta
hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät
samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt,
itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin,
asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin
kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.
Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen
mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä
niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi
muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka
katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan
tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli
mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen!
Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti
rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan
ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä
nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.
»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä,
»tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»
»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo
merimatkalla, Florence kulta.»
»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut,
millainen taakka sinulle olen.»
»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»
»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän
kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»
»Kustannuksia, rakkaani?»
»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä
vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa.
Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä
teenkään sinut, Walter!»
»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»
Florence pudisti nauraen päätänsä.
»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille
— sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»
»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin
vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä
kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että
minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen
onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»
»En minäkään, Florence kulta.»
»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin
minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa
tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan,
että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt
turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita
ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin
voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen
sinun tähtesi kuin nyt!»
»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.
»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti
Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole
mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan
päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta
rakasta kuin sinä.»
Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta,
käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin
mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka
hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon
luokse!
Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän
oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:
»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja
luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö
liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes
nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»
»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»
»Mitä sitten, rakkaani?»
»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan
vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme
sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla,
Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»
Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti
rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen
sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai
kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana,
hiljaisena iltana.
Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden
kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja
sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin
levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta
tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin,
pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä
johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada
päänsä perinpohjin pyörälle.
Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten
mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen
hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai
hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista
hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta
puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä
Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti.
Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan —
jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja
kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin
kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä
nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta
nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että
hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus
teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas
kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten
koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista
kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä
hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki
mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla
kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen
keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan
voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt
uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä
odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella,
moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti
vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka
oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.
Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse
syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen
kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa
vaan tapaan Susan Nipperille.
»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka
erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani
kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne
kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»
Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi
jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin
luopumaan siitä ajatuksesta.
»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni
huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani
vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei
minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi
ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus,
joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla
kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi
voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että
minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä
varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla
ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»
Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja
suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin
seuraavana päivänä.
Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli
lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla
monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat
sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus
korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän
parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja
urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä,
koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta
loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut
toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili
torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä,
mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto
oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti
sunnuntai-aamuna.
He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli
varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai
katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa,
seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle
tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään
tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen
pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva
hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.
Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä
palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään
kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi
se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta
levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton
ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi
papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään
olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä
luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan
tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa.
Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat
olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan
puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei
tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen
pahoinvoinnillaan ollut väliä.
Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi
joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen
enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun
kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen
ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton
rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska
nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin
kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän
myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista
toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi
hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle
sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet
saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän
ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta
olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana
äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla
kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä
sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse
tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen
akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei
ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin
ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata
aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi.
Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti
petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne,
missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten
vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä
sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui,
että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu
odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi
kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.
Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus
teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta
huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut
oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille,
että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään
toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan
tyynemmin ja täydellisemmin onneton.
Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin
yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He
olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta
kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä
ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille
lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli
neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan
salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin
juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin
sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.
»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein
puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»
Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan
ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä
heiluttamalla.
»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi
kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa
koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin
harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen
suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette
valmis, niin lyökää kortti pöytään».
Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta
äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä
levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle
eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen
vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut
merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten,
iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä
äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta
merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.
Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän
myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva
Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja
heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!»
Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi
hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin
tarkoituksenne!»
Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi
kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden
vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä
karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat
ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun
merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi
Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten
näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana
kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha
kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon
tikittäessä hänen taskussaan.
»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina
ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän
pitkinä aikoina, vanha veikko?»
»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».
»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin
haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein
ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä
kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja
viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen
oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla
rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt
seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan,
sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa.
Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»
Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut
kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään
Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies,
joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.
»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin
olitte — ennenkuin olitte —»
»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella
äänellä.
»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa
tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän
nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se
tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua
teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»
Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa
hihittäen.
Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen
välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja
vastasi kapteenille seuraavasti:
»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä
tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka
suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen
viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään
entiseen uneksivaan tapaansa.
»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee
miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte
katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»
»Sen teen varmasti, kapteeni Gills», virkkoi Toots.
»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti
Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen
vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen
niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän
vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että —
etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et
kirjoittanut?»
Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia,
joka tuijotti häneen hellittämättä.
»Kirjoittanut!» toisti kapteeni. »Kirjoittanut, niinkö, Sol Gills?»
»Niin, joko Barbadosiin tai Jamaikaan tai Demeraraan. Sitä minä kysyin.»
»Vai sitä sinä kysyit?»
»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin
sinulle osoitteeni.»
Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa,
silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia
huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.
»Et näytä ymmärtävän minua, Ned», huomautti Sol-ukko.
»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän
aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä.
Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö
tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän
miettiväisen näköisenä.
»Sinähän tiedät, Ned, miksi lähdin täältä», sanoi Sol Gills.
»Avasitko kääröni, Ned?»
»Totta kai», sanoi kapteeni. »Tietysti minä avasin sen.»
»Ja luit myös?»
»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja
alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin
kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta
—’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin
olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja
eittämättömän varmaan.
»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin
— nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen
paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos
avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin,
Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran —
nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut
levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta,
oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin —
luullakseni Demerarasta, eikö niin?»
»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni
katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.
»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään
varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin
henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat
minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa
omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että
aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa
tietoja Walterista.»
»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi
hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.
»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa
palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli
kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin
matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä
iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»
Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin,
aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän
virkkoi:
»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti
pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut
kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut
Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni
tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi,
»tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen
käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta
aurinkoisesta hetkestä.»
»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion
numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.
Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä
tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi
kapteeni.
»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä
hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta
olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut
sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»
»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein
mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»
»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias.
»Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»
Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista
ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi
ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään
puhumatta.