Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat
vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan
kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet
takahuoneeseen.
»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen
huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet
tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä
teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte,
mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa
kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole
kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on,
voi laupias taivas!
Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla
pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen
viereensä.
»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on
tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»
»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.
»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne
silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä
naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja
taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen
sydämessään.
»Kuka kertoi sinulle?»
»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan
itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska
se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja
meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja
puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»
Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen
sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän
aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin
kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen
olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin
naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.
»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,
Susan hyvä!»
Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja
nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen
toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi
olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.
»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se
Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»
»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.
»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli
matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika
ajurin seurana.»
»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.
»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti
Floy, ja hiljaisesta haudasta.»
»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.
»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen
nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan,
mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän
on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän
ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä
väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa
en ole koskaan nähnyt!»
Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän
hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän
kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata
hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta
vaivasta.
Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen
kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan
toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti
epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.
»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa
— ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa,
mutta eihän sillä ole väliä.»
»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen
hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen
kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen
lausuisin.»
»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi
mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut
— jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän
kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus
minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä
sillä ole väliä».
Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi
Florence kiitti häntä taas.
»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta
hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi.
Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin,
mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse
hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään
kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan
nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»
Florence oli siitä myös varma.
»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa
minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi
nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata.
Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti
Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja
älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan
muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole
liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän
millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa
tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan
väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies,
joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon
hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja
kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi
pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni
Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin
tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen
luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa
tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa
teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni
teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan
tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua
luottamuksellanne.»
»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja
uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin
onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää
teidät nähdessäni.»
»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan
kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin
kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä
olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää
heittää itseäni hunningolle.»
Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.
»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni
lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa,
pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi
kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti
Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen
huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan
niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin
olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan,
mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi
hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni
erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».
Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä
odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään
kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän
kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti
Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills,
meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»
»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä»,
kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.
»Pöntössä?» toisti Toots.
»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä
ylitse. »Lukee kuulutukset.»
»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.
»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen
Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen
näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen
kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja
matkustaa Kiinaan.»
»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.
»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva
oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi,
korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan.
Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla
että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin
— ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter
hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla
konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka
kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja
nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin
kanssa ja matkustaa Kiinaan.»
Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.
»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti.
Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa
ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan
ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli
hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle,
näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen
sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi
varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata
nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin
tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin,
minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se
kaitseekin! Aamen!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa
kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet
käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin,
kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»
»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin
olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»
»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena.
»Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista.
Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne
laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin
tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää
erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti
Waltersille.»
»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.
»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi
Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan
hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita
ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots
tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan,
käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa,
jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä.
Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin
autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että
te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai
sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole
pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti
Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte
minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko
pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain
järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi
se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena
siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»
»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata
mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä
vastaamme samanlaisella.»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta.
Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin
on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin
sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja
Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen
ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata
sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»
Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin
verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.
Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa,
oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä
säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin
kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka
reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan
unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka
tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla,
varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä
taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka
ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin
Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin
kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä
Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva
Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen
punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen
olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.
Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta
mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti
Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon
vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää
koskaan eroamatta entisestä emännästään.
»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette
suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut
rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa
tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja
vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole
koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne
otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut
minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä
ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä
voi!»
»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»
»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua.
Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään»,
sanoi Susan innoissaan.
»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan
minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja
minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»
»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei
ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette
kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta
antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se
hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte
yksin läpi maailman!»
»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»
Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!
Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta
Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,
Susan kulta.»