»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle,
rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills.
lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin
täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi
hänen erehtymättömälle taskukellolleen.
Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen
päähänsä ja istuutui.
»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni
katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.
»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter
nopeasti.
»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi
ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut
mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas,
Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta
jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»
»Minäpä nitistäisin hänet!» huomautti Nipper hiljaa.
»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No
niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin
silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä
arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja.
Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei
tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja
käynyt turhaan.»
»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja
teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika
suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.
Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä
kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta
koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä
asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti
viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän
näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja
sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti
kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan
kaikkien läsnäolevien käsiä.
Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat
kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki
paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin
pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja
raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan
voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen
hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä
Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin
tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille
oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti
mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön
läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.
»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella,
»tapaammehan toisemme huomisaamuna?»
»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen
käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».
»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme
koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee
varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte,
että olen hyvin kiitollinen teille.»
»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani
tuntea, että teillä on siihen syytä».
»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä
kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne
meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset
terveisensä —»
Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.
»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän
voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä.
Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän
muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan
häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne
jotakin hänelle?»
»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen
häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni
onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota
rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä,
että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja
että iloitsen hänen vaalistaan.»
Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa
loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti
silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin
sydämellisesti ja lähti kotiinsa.
Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan
joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi
ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan
miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika
ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko
katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin
rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui
kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen
akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin
ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa
rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat
Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan
hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään
reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat
hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti
korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..
Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän
huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika,
joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli
kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.
»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut
kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko
tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»...
»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis
asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies,
joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä
joku?»
Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä
syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski
oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä
kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.
»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö
asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»
»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja
tarkoituksesi hämärä».
»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on
halpamaista.»
»Mikä on halpamaista?» kysyi Toots.
»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla
murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte
mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» —
jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti
Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin,
mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen
ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»
»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen
korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»
»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika.
»Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen
julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä,
eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista.
Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri
on. Se on halpamaista.»
»Kukonpoika», sanoi Toots. »Tuo on vastenmielistä.»
»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi
olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa
puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle
huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»
»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka
olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».
»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän
käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista»,
lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä
aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»
Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan
vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta,
joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja
lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.