»Mitä tapahtui sinä iltana, jolloin te rohkaistuneena läsnäollessanne
sattuneesta kohtauksesta uskalsitte tulla huoneeseeni ja puhutella
minua?» ⁹
Carker kohautti olkapäitään ja naurahti taas.
»Mitä tapahtui?» kysyi Edith.
»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän
itse muistavan», huomautti Carker.
»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte
tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte —
ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen
ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata
minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni,
että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin
antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin
avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta
kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin
hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen
maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»
»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker
hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»
»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin
vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen
laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen
pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä
kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani
teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä
tarkoitan.»
Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden
poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään
liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä
olivat heidän välillään.
»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun
huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin»,
virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa
jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence
olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni
Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja
minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta
vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että
siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana
rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin
— silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä
kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen
petokseni!»
Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas
Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.
»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä
minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne,
toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne
takaisin!»
Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän
senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.
»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän.
»Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta
levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin
ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te
maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»
»Edith!» ärjäisi Carker uhaten häntä kädellään. »Istu!