»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi
tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne
otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te,
joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle
lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain
voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin
olevanne valehtelija!»
Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen
ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet
lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.
»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte
kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana
miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna,
jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa
vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka
tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte
siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa
valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun
kauttani itsellenne.»
Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos
Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi,
mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet
hiventäkään syrjään Carkerista.
»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi
höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne
vallassa?»
»Luuletteko voivanne minua ehkäistä?» kysyi Edith vastaukseksi.
»Minä yritän, rakkaani», vastasi Carker, keikauttaen päätänsä rajusti.
»Paha teidät perii, jos yritätte tulla lähelleni», sanoi Edith.
»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin
kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin
käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä.
»Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan
uusiin toimiin. Istutaanpa!»
»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät
leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen
vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni
— kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen
tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan
tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi
olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen
tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen
jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt
pelasta.»
Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet
kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas
ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä
pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän
näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä
sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty
niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja
ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla
hetkellä Edithiin itseensä.
Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli
tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.
»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi
Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On
ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että
olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla
ajamassa!»
»Se on valetta, letukka!» huusi Carker.
Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin
kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.
»Kuuletteko?»
Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen
hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi
vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.
Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman
itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä
raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli
äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri
äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi
Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.
Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa,
oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja
katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin
nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt
myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi
tutkia joka sopen.
Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta
kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän
matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä
yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja
hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka
siellä pauhasi.
Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse.
Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi
silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi
näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti
seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi
ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli
jäänyt riippumaan oven rakoon.
Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat
käsillään ja jaloillaan.
Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu.
Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus,
paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä
palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista
kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet),
myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään,
jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen
kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään
lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi
loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven
ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet
vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon
harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan
ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui
liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.
Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi
hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai
sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat
ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja
takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi
alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen
erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.