Aika: hetkistä ennen keskiyötä; paikka: ranskalainen huoneisto, johon
kuului puoli tusinaa huonetta — synkkä, kylmä halli eli käytävä,
ruokasali, vierashuone, makuusuoja ja pieni kamari, joka oli peremmällä
kuin toiset. Huoneistosta johti ulos suuri kaksoisovi yhteiseen
porraskäytävään, mutta jokaiseen huoneeseen kuului sitäpaitsi pari
kolme omaa ovea, joiden kautta pääsi toisiin huoneisiin tai muutamiin
seinässä oleviin pikku käytäviin. Nämä taas veivät takaportaiden kautta
pihalle, mikä ei ole niinkään harvinaista sellaisissa taloissa. Kaikki
nämä huoneet sijaitsivat niin suuren hotellin alakerrassa, että siihen
ei kuulunut kokonaan yhtäkään akkunariviä rakennusryhmän keskelle
jätetyn nelikulmaisen pihan puolella.
Huoneissa tuli näkyviin jonkinlainen komeus, joka oli kylliksi
haalistunut herättääkseen alakuloisuutta ja kylliksi huikaiseva
rasittaakseen ja hämmentääkseen jokapäiväistä elämää rehentelyllään.
Seinät ja katot olivat kullatut ja maalatut, lattiat vahatut ja
kiilloitetut, punaiset verhot riippuivat poimuisina akkunoiden, ovien
ja kuvastimen yläpuolella. Seinälaudoituksesta pisti esiin kiemuraisia
ja mutkaisia kynttilänjalkoja, jotka muistuttivat puiden oksia tai
eläinten sarvia. Mutta päivällä, jolloin sälekaihtimet olivat avoinna
ja päästivät sisään valoa, saattoi kaikessa tässä hienoudessa nähdä
jälkiä kulumisesta, pölystä, auringosta, nihkeydestä ja savusta.
Lisäksi voi havaita kuluneen pitkiä aikoja, jolloin täällä ei ollut
laisinkaan asuttu: onhan tuollaisilla ulkonaisilla seikoilla myöskin
oma arkatuntoisuutensa, niinkuin elämällä, ja ne kuihtuivat kuin
vankilaan suljetut ihmiset. Ei edes yö eivätkä monilukuiset palavat
kynttilät voineet kokonaan himmentää näitä jälkiä, vaikkakin yleinen
kiilto työnsi ne varjoon.
Kirkkaiden vahakynttiläin loisto ja niiden heijastuminen
kuvastimiin, kultaukseen ja heleisiin väreihin rajoittui tänä
iltana yhteen huoneeseen — siihen, joka oli kaikkien muiden takana.
Eteisestä katsoen, missä himmeästi paloi lamppu, se näytti monien
pimeään jääneiden avonaisten ovien kautta niin kimaltelevalta ja
kallisarvoiselta kuin jalokivi. Ja valon keskellä istui kaunis nainen —
Edith.
Hän oli yksin. Yhä sama uhkamielinen ja ylpeä nainen. Posket vähän
laihemmat, silmät vähän laajenneet ja loistavammat, mutta kopea ryhti
ennallaan. Ei mitään häpeää hänen otsallaan, ei mitään jälkeenpäin
ilmestynyttä katumusta taivuttamassa hänen ynseätä niskaansa. Yhä
käskevänä ja kopeana, kuitenkaan välittämättä itsestään tai muusta hän
istui tummat silmät alas luotuina jotakuta odottaen.
Ei kirja, ei käsityö, ei minkäänlainen muu ajanviete kuin hänen
omat ajatuksensa ollut lyhentämässä myöhäistä iltahetkeä. Hänet
oli vallannut jokin päämäärä, joka oli kyllin tärkeä täyttääkseen
hänen mielensä. Huulet yhteen puistettuina ja väristen, jos hän
hetkiseksikään unohti hallita niitä, kädet lujasti ristiin pantuina,
ajatusten kuohuttaessa rintaa hän istui ja odotti.
Kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa ja askelia eteisessä hän hypähti
pystyyn ja huudahti: »Kuka siellä?» Vastaus oli ranskankielinen, ja
sisään tuli kaksi miestä kantaen kiliseviä tarjottimia illallista
varten.
»Kuka on käskenyt teidät tänne?» kysyi Edith.
»Herra määräsi niin silloin, kun hän suvaitsi vuokrata tämän
huoneiston. Herra oli sanonut pysähtyessään tänne tunniksi matkallaan
ja jättäessään kirjeen annettavaksi rouvalle — varmaankin rouva sai
sen?»
»Kyllä.»
»Suokaa tuhannesti anteeksi! Äkillinen pelko, että se oli voinut
unohtua, oli kovasti koskenut häneen», jatkoi kaljupäinen, isopartainen
mies naapuriravintolasta. »Herra oli sanonut, että illallisen piti olla
valmiina tällä hetkellä ja että hän oli ennakolta ilmoittanut rouvalle
kirjeessä määräyksensä. Herra oli osoittanut 'Kultaiselle Päälle'
sen kunnian, että hän määräsi toimittamaan herkullisen ja hienon
illallisen. Hän saisi nyt huomata, ettei 'Kultaiselle Päälle' osoitettu
luottamus osunut väärään.»
Edith ei puhunut enää, vaan katseli miettiväisenä, kuinka miehet
varustivat illallispöydän kahdelle hengelle viineineen. Hän nousi,
ennenkuin he olivat lopettaneet puuhansa, otti käteensä lampun ja kävi
makuuhuoneessa ja vierashuoneessa tutkien kiireesti, mutta tarkoin
kaikki ovet, etenkin erään, joka oli edellisessä huoneessa ja josta
pääsi seinässä olevaan kapeaan käytävään. Siitä hän otti avaimen ja
pisti sen ulkopuolelle. Sitten hän tuli takaisin.
Miehet, joista toisella, tummaverisellä ja sappitautisen näköisellä,
oli sileä leuka ja lyhyeksi leikattu musta tukka, olivat kattaneet
pöydän valmiiksi ja seisoivat sitä tarkastellen. Se, joka oli ensiksi
puhunut, kysyi, luuliko rouva kestävän kauan, ennenkuin herra saapuisi.
Hän ei tiennyt. Se oli hänestä yhdentekevää.
»Suokaa anteeksi! Mutta illallinen tilattiin, ja se pitäisi syödä
viipymättä. Herra (joka puhui ranskaa kuin enkeli — tai ranskalainen
— sehän on samaa) huomautti vaativansa täsmällisyyttä. Englannin
kansallahan on niin voimakas täsmällisyyden vaisto. Mitä siellä
melutaan! Kah, sieltähän herra tuleekin!»
Herran olikin päästänyt sisään toinen palvelija, ja nyt hän asteli
hampaittensa loistaessa pimeiden huoneiden lävitse kuin olisi pelkkä
suu. Saavuttuaan tähän valon ja värin pyhäkköön hän syleili Edithiä ja
käytti ranskankieltä nimittäessään häntä hurmaavaksi puolisokseen.
»Voi taivas! Rouva pyörtyy ilon huumaamana!» Näin huudahti kaljupäinen,
parrakas mies.
Edith oli vain kyyristynyt ja värissyt. Ennenkuin nuo sanat
oli lausuttu, seisoi hän taas nojaten kädellään suuren tuolin
samettiseen selkään, vartalo oikaistuna täyteen pituuteensa ja kasvot
liikkumattomina.
»François on rientänyt 'Kultaiseen Päähän' noutamaan ruokia. Hän lentää
tällaisissa tapauksissa kuin enkeli tai lintu. Herran matkatavarat
ovat hänen huoneessaan. Kaikki on järjestetty. Ruoka tulee heti.» Nämä
sanat lausui kaljupäinen kumarrellen ja hymyillen, ja samalla liemi
tuotiinkin.
Lämpimät ruokalajit olivat kuumennetussa säiliössä, kylmät jo esillä
ja toiset lautaset valmiina sivupöydällä. Herra oli tyytyväinen tähän
järjestelyyn. Sekin miellytti häntä erikoisesti, että illallispöytä oli
pieni. Hän käski laskea kuumennetun säiliön lattialle ja poistua. Hän
aikoi itse vaihtaa lautaset.
»Suokaa anteeksi», virkkoi kaljupäinen kohteliaasti. »Sehän on
mahdotonta.»
Herra oli toista mieltä. Hän sanoi tultavan koko illan toimeen ilman
apua.
»Mutta rouva —» huomautti kaljupää.
»Rouvalla on kamarineitonsa», vastasi herra. »Se riittää.»
»Suokaa tuhannesti anteeksi! Ei, rouvalla ei ollut kamarineitoa.»
»Tulin tänne yksin», virkkoi Edith. »Itse halusin niin. Olen hyvin
tottunut matkustamaan, en tarvitse apulaista. Minun tähteni ei tarvitse
ketään lähettää tänne.»
Herra pysyi myöskin aluksi esittämällään kannalla, saattoi molemmat
palvelijat ulko-ovelle ja lukitsi sen heidän jälkeensä yöksi. Kun
kaljupäinen ulos mennessään kääntyi kumartamaan, huomasi hän rouvan
yhä seisovan käsi suuren nojatuolin samettiselustalla, kasvot täysin
välinpitämättöminä herrasta, vaikka hän tuijottikin suoraan eteensä.
Kun Edith kuuli välillä olevien huoneitten lävitse, että Carker sulki
oven ja tuntui hiljaa tulevan tähän perimmäiseen huoneeseen, erotti hän
samalla tuomiokirkon kellon lyövän kahtatoista. Hän huomasi Carkerinkin
pysähtyvän ikäänkuin sitä kuunnellakseen ja sitten palaavan, jättäen
pitkän, rivin askelia kaikumaan hiljaisuuteen ja sulkien kaikki ovet
takanaan. Hetkiseksi Edith irroitti kätensä tuolin samettisesta
selustasta, siirtääkseen pöydällä veitsen lähemmäksi itseään. Sitten
hän seisoi entisessä asennossaan.
»Kuinka omituista, että tulit tänne yksin, rakkaani», virkkoi Carker
sisään astuessaan.
»Mitä?»
Edithin ääni oli niin tyly, hänen päänsä nopea heilahdus niin vihainen,
hänen asentonsa niin luotaan työntävä ja hänen ilmeensä niin synkkä,
että Carker seisoi lamppu kädessä häntä katsellen kuin liikkumattomaksi
lumottuna.
»Sanoin tuntuvan kummalliselta, että tulit tänne yksin», toisti Carker
vihdoin ja laski lampun kädestään, mitä kohteliain hymy huulillaan.
»Se oli tosiaankin tarpeetonta varovaisuutta ja olisi voinut päättyä
huonosti. Sinun olisi pitänyt palkata kamarineito Havressa tai
Rouenissa, ja sinulla oli siihen yllin kyllin aikaa, vaikka olisit
ollut vaateliain ja oikullisin kaikista naisista, niinkuin olet
kauneinkin, rakkaani.» Edithin silmät kiiluivat oudosti häntä vastaan,
mutta hän seisoi yhä tuoliin nojaten, puhumatta mitään.
»En ole nähnyt sinua koskaan niin kauniina kuin tänä iltana», jatkoi
Carker. »Senkin kuvan, jota olen säilyttänyt mielessäni tämän hirveän
koeajan kuluessa ja katsellut yötä päivää, voittaa todellisuus.»
Ei sanaa eikä katsettakaan. Edithin silmät kätkeytyivät painuneiden
ripsien taakse, mutta hänen päänsä oli pystyssä.
»Ne olivat kovat, säälimättömät ehdot», virkkoi Carker hymyillen,
»mutta nyt ne ovat kaikki päättyneet ja tekevät nykyhetken sitäkin
suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Olkoon Sisilia pakopaikkamme.
Maailman joutilaimmalta ja mukavimmalta seudulta, rakkaani, etsikäämme
korvausta vanhalle orjuudellemme.»
Hän lähestyi hilpeästi Edithiä, mutta silloin tämä tarttui veitseen ja
peräytyi askelen.
»Seisokaa paikallanne», sanoi Edith, »tai muutoin minä tapan teidät!»
Hänessä tapahtunut äkillinen muutos, raivoisa viha ja hänen silmissään
ja otsallaan liekehtivä voimakas kauhu pysähdyttivät Carkerin,
ikäänkuin häneen olisi osunut laukaus.
»Seis, älkää lähestykö askeltakaan, se maksaa henkenne!» He tuijottivat
kumpikin toisiinsa. Raivo ja hämmästys kuvastuivat miehen kasvoilla,
mutta hän hillitsi itseään ja virkkoi kevyesti:
»Hiljaa, hiljaa, mehän olemme kahden kesken. Kukaan ei näe eikä kuule
meitä. Aiotko peloittaa minua tällä teeskennellyllä siveydellä?»
»Luuletteko voivanne peloittaa minua», vastasi Edith vihaisesti,
»mistään suunnitelmastani, koska muistutatte, että tämä paikka on
yksinäinen eikä apua ole lähellä? Olenhan minä täällä tahallani.
Jos pelkäisin, niin enkö olisi välttänyt teitä? Jos pelkäisin, niin
olisinko täällä sanoakseni teille vasten kasvoja, mitä nyt aion sanoa?»
»No, mitä se on, kaunis äkäpussi?» kysyi Carker. »Tuollaisenakin olet
sinä kauniimpi kuin kukaan muu nainen parhaammallakaan tuulellaan?»
»En sano mitään ennenkuin istutte tuolle tuolille — paitsi että vielä
toistan: älkää tulko lähemmäksi! Ei askeltakaan! Sanon teille, että jos
sitä yritätte, tapan teidät niin totta kuin taivas näkee meidät!»
»Erehdytkö pitämään minua miehenäsi?» kysyi Carker ivallisesti
hymyillen.
Viitsimättä vastata Edith ojensi kätensä osoittaen tuolia. Carker
puri huultaan, rypisti otsaansa, naurahti ja istuutui määrätylle
paikalleen nolatun, epätietoisen ja kärsimättömän näköisenä, mitä ei
kyennyt salaamaan. Hän pureskeli hermostuneesti kynsiään ja vilkaisi
salavihkaa Edithiin tuntien katkerasti joutuneensa tappiolle, vaikka
teeskentelikin olevansa huvitettu hänen oikustaan.
Edith laski veitsen pöydälle, kosketti kädellään rintaansa ja virkkoi:
»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin
kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä
vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan
pinnalla ryömivää itikkaa.»
Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä
näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se
salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja
päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.
»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja
häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa.
»Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja
silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka
usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani
suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka
usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta
kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun
tuskani ovat olleet suurimmillaan?»
»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on
tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan
oikein —»
Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker
kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.
»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin
höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan
ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»
»Siinäkö on syy, jonka vuoksi karkasit kanssani?» kysyi Carker härnäten.
»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä
kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja
eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun
olen lakannut puhumasta!»
Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään
pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.
Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen
nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään
ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety
nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei
ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut
vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi,
ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin
katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja
hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on
katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin
paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka
tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse
ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka
maailma minua arvostelee.»
»Sitä kuvittelinkin», huomautti Carker.
»Ja perustitte suunnitelmanne siihen», virkkoi Edith, »ja senvuoksi
vainositte minua. Koska olin niin paatunut, etten huolinut tehdä
muuta vastarintaa kuin osoittaa kylmäkiskoisuutta niille joka päivä
askaroiville käsille, jotka ovat muovailleet minut tällaiseksi, ja
koska tiesin, että avioliittoni ainakin tekisi lopun tästä turhasta
pyydystelemisestä, sallin myydä itseni niin häpeällisesti kuin koskaan
on nainen myyty torilla köysi kaulassa. Tehän tiedätte sen.»
»Kyllä tiedän», myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.
»Ja toimitte sen mukaan ja siksi aloitte minua vainota. Hääpäivästäni
lähtien huomasin olevani uuden häpeän uhkaama, ja sitä yritti
viheliäinen heittiö tunkeilevaisuudellaan, joka ilmaistiin niin
selvästi kuin se olisi kirjoitettu kaikkein karkeimmilla sanoilla
ja pistetty käteeni joka käänteessä. Minusta tuntui silloin kuin en
olisi sitä ennen tiennytkään, mitä nöyryytys on. Ja sen häpeän antoi
mieheni kohdata minua, punoi sen itse ympärilleni, painoi minut siihen
itse, omin käsin satoja kertoja. Ja niin kiihtyi vihani melkein
mielettömyydeksi teitä kumpaakin kohtaan — sillä te molemmat ahdistitte
minut karkuun jokaisesta rauhan paikasta — te pakotitte minut luopumaan
viimeisestäkin rakkauden ja ystävällisyyden tunteesta tai muutoin
joutumaan uudeksi onnettomuuden aiheeksi viattomalle olennolle, jota
rakastin. Sillä tavalla jäin toisen ahdistettavaksi päästyäni toista
pakoon. En tiedä, kumpaa vihaan rajummin — isäntää vai palkollista!»
Carker katseli häntä tarkoin hänen seisoessaan siinä kauniina
raivossaankin. Hän näki, että Edith oli tehnyt horjumattoman päätöksen
eikä pelännyt häntä enempää kuin matoa.
»Mitä minun kannattaisi puhua teille kunniasta tai siveydestä!» jatkoi
Edith. »Mitä se teille merkitsisi ja mitä arvoa sillä olisi, jos
minä siitä puhuisin. Mutta jos sanon teille, että, pieninkin kätenne
kosketus saa vereni jähmettymään vastenmielisyydestä, että siitä
hetkestä, kun ensiksi näin teidät ja aloin teitä vihata, tähän asti,
kun vaistomainen inhoni on kiihtynyt opittuani yhä paremmin teidät
tuntemaan, ja että te olette ollut minulle maailman vastenmielisin
olento, niin mitä sitten?»