Kapteeni ei voinut päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta, vaan
painoi suunsa avaimenreiän kohdalle ja puhui sen lävitse kuin tuuli
kohisisi käheästi: »Walter parka! Hukkunut, eikö totta?» Sitten hän
palasi nukkumaan ja heräsi vasta kello seitsemän.
Koko päivän hän oli jälleen levoton ja hämillään vaikka Florence, joka
ompeli arkihuoneessa, oli tyynempi ja maltillisempi kuin ennen. Melkein
joka kerta, kun hän kohotti silmänsä työstään, hän huomasi kapteenin
katselevan häntä ja hivelevän miettiväisenä leukaansa, usein siirtäen
nojatuolinsa hänen viereensä kuin aikoen sanoa jotakin tärkeätä ja
työntäen sen sitten taas pois, koska ei varmaankaan ollut selvillä
siitä kuinka piti aloittaa, ja sillä tavalla kapteeni päivän mittaan
purjehti hauraalla aluksellaan joka suuntaan huoneessa ja laski maihin
useammin kuin yhden kerran seinälaudoitusta tai konttorinovea vasten
viheliäisessä tilassa.
Vasta hämärän tullessa kapteeni vihdoin laski ankkurin reippaasti
Florencen viereen ja alkoi puhella yhtenäisesti. Kun tulen hohde
heijastui pienen huoneen seiniin ja kattoon ja pöydälle järjestettyihin
teetarjottimeen, kuppeihin ja lautasiin ja Florencen rauhallisiin
kasvoihin, katkaisi kapteeni hiljaisuuden näin:
»Ette kai ole koskaan ollut merellä, lapsi kulta?»
»En», vastasi Florence.
»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava
luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas
millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö
on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi
nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa,
ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin
iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina
hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto
on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka
se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt
paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren
kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen
sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»
»Oletteko te koskaan ollut hirveässä myrskyssä?» kysyi Florence.
»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta
säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja
ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua
itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen
tuolinsa lähemmäksi Florencea.
Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja
kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.
»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin
erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää
nähdessäni teidät!»
»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää
menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi
kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»
Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja
hän painoi kädellään rintaansa.
»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja
monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat
korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi
pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta
— pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo
kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä
— minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran,
Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen,
kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»
Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus,
seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä
taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi
päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.
»Ei siellä ole mitään, älkää katselko sinne.»
»Miksi ei?» kysyi Florence.
Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi
katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut
auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli
kiinteästi hänen kasvojansa.
»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti
Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan
päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli
vain purjehtia merelle.»
Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja
kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.
»Jatkammeko, lapsi kulta?»
»Olkaa hyvä ja jatkakaa pian!» huudahti Florence.
Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen
kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:
»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma,
jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli
liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon
kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei
niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi
pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa,
mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin
joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja
niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan
puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen
kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta,
jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä
ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva
ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»
»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat
pelastuivat! — yksi ainakin?»
»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen
kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika
nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena
mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista
haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti
ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat
laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana.
Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa
ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön.
Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi
— monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta
ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»
»Ja pelastuiko hän?» huusi Florence. »Pelastuiko hän?»
»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne
—»