»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää
pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille
rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan,
auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan
piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin
hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain
jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana
sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni
laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»
»Pelastuivatko he?» huudahti Florence.
»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi
kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni
— purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta
mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»
»Kuka heistä oli kuollut?»
»Ei ainakaan se poika», vastasi kapteeni.
»Kiitos Jumalalle! Oi, kiitos Jumalalle!»
»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä,
suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla
he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään
lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli
otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»
Tietämättä, mitä teki, kapteeni oli leikannut viipaleen leivästä
ja pistänyt sen koukkuunsa (jota hän tavallisesti käytti
paahtohaarukkanaan), pidellen sitä nyt tulen likellä. Hän katseli
kovasti liikutettuna taakseen Florenceen ja antoi leivän kärventyä
tulessa.
»Säästyi», toisti-Florence, »ja —?»
»Ja tuli kotiin sillä laivalla», virkkoi kapteeni yhä katsellen samaan
suuntaan, »ja — älkää pelästykö, kaunokaiseni — ja astui maihin. Eräänä
aamuna hän tuli varovasti kotinsa ovelle tutkimaan, kuinka täällä
jaksettiin, sillä hän tiesi, että hänen omaisensa luulivat hänen
hukkuneen, mutta hän pelästyi kuullessaan odottamatta —»
»Koiran odottamatta haukkuvan!» huudahti Florence äkkiä.
»Niin», vahvisti kapteeni. »Reippaana vain, rakas lapsi, rohkeutta
vain! Älkää katselko ympärillenne, vaan tuonne, seinälle!»
Florencen lähellä seinällä näkyi varjo. Hän säpsähti, kääntyi katsomaan
ja kimeästi huudahtaen näki takanaan Walter Gayn!
Hän ei kuvitellut Walteria muuksi kuin veljeksi, haudasta
pelastuneeksi, haaksirikosta hänen luokseen päässeeksi veljeksi, ja
riensi häntä syleilemään. Koko maailmassa ei Florencella mielestään
ollut mitään muuta toivoa, lohdutusta, turvaa ja luonnollista
suojelijaa. »Huolehtikaa Walterista, hän oli minulle rakas!» Muisto
siitä valittavasta äänestä, joka oli lausunut nuo sanat, tulvahti
hänen sieluunsa kuin öinen soitanto. »Tervetuloa kotiin, rakas
Walter! Tervetuloa tätä murtunutta sydäntä vasten!» Hän tunsi nämä
sanat sielussaan, vaikkei voinut niitä lausua, ja piti Walteria
sisarellisessa sylissään.
Kapteeni Cuttle koetti huumaannuksen puuskassa pyyhkiä päätään koukkuun
pistetyllä kärventyneellä leivällä. Huomattuaan sen tarkoitukseen
sopimattomaksi hän tunki sen vahakangashattunsa sisään, sovitti hatun
päähänsä jonkin verran vaivaloisesti, yritti laulaa joitakin säkeitä
Viehättävästä Pegistä, takertui ensimmäiseen sanaan ja vetäytyi
myymälään, josta ilmestyi heti takaisin kovaa vauhtia kasvot punaisina
ja tahraisina ja paidankaulus pehmenneenä ja sanoi:
»Walter, poikani, tässä on pikku omaisuus, jonka haluaisin luovuttaa
nyt heti!»
Kapteeni veti nopeasti esiin suuren kellonsa, teelusikat, sokeripihdit
ja tinarasian, pani ne pöydälle ja pyyhkäisi ne isolla kourallaan
Walterin hattuun, mutta ojentaessaan tätä omituista säiliötä Walterille
hän joutui taas niin suunniltaan, että hänen täytyi uudestaan paeta
myymälään ja pysyä tällä kerralla poissa kauemmin kuin edellisellä.
Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni
pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea.
Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi
ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin
lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että
hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen
viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen
ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja
kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin
kymmenen minuuttia.
Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut
kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen
vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä
lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa
osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se
johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.
Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia
ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja
toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta
käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä
mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva
myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät
olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän
oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän
levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain
siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista
niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat
heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.
Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa
liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon
poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen,
jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta
se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni
hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin
hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille,
että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta,
että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin
kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa
avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä
häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut
uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä
nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä
ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle
kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he
olivat taas joutuneet yhteen.
He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut
tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta
Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.
»Nytkö pois, Walter?» virkkoi Florence. »Minne?»
»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.
»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»
»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoi
Florence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»
»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian
rohkeaa puhutella teitä niin —»
»Walter!» huudahti Florence hämmästyneenä.
»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan
nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin
voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä
tekisinkään teidän hyväksenne!»
Florence hymyili ja puhutteli häntä veljenään.
»Olette niin muuttunut —»
»Minäkö muuttunut!» keskeytti Florence.
»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.
»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»
»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme
toisillemme erotessamme?»
»Unohtanutko!» Walter ei sanonut enempää.
»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen
ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä
ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita
ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»
»Muistaisin! Taivas tietää, että muistaisin!»
»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa.
»Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku,
jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä,
joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta
minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9
»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa
teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»
»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin
kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu
sitä sanaa!»
Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja
ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei
voisi sitä unohtaa.
Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä,
kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu
kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä
koskaan unohtanutkaan.
Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi,
millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos
jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut
kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu,
olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin
valtavan rakkauden ulkopuolelle.
»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti
Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt
riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo
minulle!»
Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen
huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon,
harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi
kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan
vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli
tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.
Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi
Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa
hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se
hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta
ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten
vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan
avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan
päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se
takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua.
Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt
naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa
komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.