»Ja Walter on hukkunut», virkkoi kapteeni, »eikö olekin?»
Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta
se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen
tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan
päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla,
ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä,
vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren
vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan,
näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun
ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä:
»Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina
Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden
päätarkoituksena.
Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä,
ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin
käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä
heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen
katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan
ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan
puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä
Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin
itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi
keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen
otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.
Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen
hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä
tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen
ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin,
otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen
kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä
näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin
täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta
vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen
vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy
huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi
kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni
kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne
räpyttelemään ja vuotamaan.
Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella,
että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja
löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun
piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle
sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina,
kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin
hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen
suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka,
niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia
haikuja sanomattoman tyytyväisenä.
Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan
olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja
kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine
kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa
viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja
vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin
kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön,
herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus
olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata
muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti
täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta
tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea
katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat
mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja
epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat
kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen
kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden
ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti
loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen
hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella
niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä
olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.
Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli
vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun
hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven
hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut
virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä
muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet
rasittaa.
Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän
mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut,
joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin
läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia
välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni,
mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut
tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän
otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta
aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.
Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle
ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään,
ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan
huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan.
Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen
poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä
ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle,
että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä
siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen
veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän
loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta
ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan
hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta
hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti
sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan
ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin
sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence
voitaisiin lennättää ulos takaovesta.
»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään
mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän
oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan,
»minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä
laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»
»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin,
»säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän
niitä teiltä».
»Saanko panna rasian tavalliselle paikalleen?»
Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No
niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä
se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen
hukannut.»
Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa
hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin
olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä
ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka
päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut
palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin
torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli
määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan
pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että
hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin
kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.
Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään
viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota
hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan
ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi
hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut
käyttäytyä rauhallisesti.
»Hyvää yötä, lapsiparka», virkkoi hän Florencelle ullakkohuoneen ovella.
Florence nosti huulensa hänen kasvojensa tasalle ja suuteli hänen
poskeaan.
Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan
tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka
hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin
levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.
»Walter parka», virkkoi kapteeni.
»Walter parka», huokasi Florence.
»Hukkunut, eikö niin?» sanoi kapteeni.
Florence pudisti päätänsä ja huoahti.
»Hyvää yötä, Lapsi kulta», sanoi kapteeni ojentaen kätensä.
»Jumala siunatkoon teitä, rakas, hyvä ystävä!»
Mutta kapteeni viivytteli yhä.
»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence,
joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä
jotakin kerrottavaa minulle?»?
»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä
kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla
olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»
»Ei», vastasi Florence pudistaen päätään.
Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta
vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni.
»Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin
sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin
toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö
niin?»
Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti
Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden
yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään
ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen
arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat
näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa:
»Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän
katosi.
Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan
herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen
turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut
kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli
Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein
toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita
hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus
palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja
että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta
huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään,
rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava,
että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa
väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä
olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut,
mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni
sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu,
joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden
syvyyksistä.
Hän ei uskaltanut katsoa kuvastimeen, sillä nähtyään tumman jäljen
rinnassaan hän oli alkanut pelätä itseään ikäänkuin hänessä olisi jokin
paha merkki. Hän peitti sen kohdan hätäisin, vapisevin käsin pimeässä
ja painoi itkien väsyneen päänsä pielukselle.
Kapteeni ei mennyt pitkään aikaan vuoteeseen. Hän käveli edestakaisin
myymälässä ja takahuoneessa kokonaisen tunnin ja näytti jonkin verran
tyyntyvän. Sitten hän istuutui vakavan ja miettivän näköisenä ja luki
rukouskirjasta ne rukoukset, jotka oli tarkoitettu merellä luettaviksi.
Se ei käynyt niinkään helposti, sillä kelpo kapteeni oli hyvin hidas
ja kankea lukija ja pysähtyi usein vaikean sanan kohdalle, rohkaisten
itseään sellaisilla kehoituksilla kuin: »Kas niin, poikaseni,
reippaasti vain, Ed'ard Cuttle!» Se auttoi häntä tuntuvasti kaikista
vaikeuksista, vaikka toisaalta hänen silmälasinsa haittasivat näköä.
Mutta näistä vastuksista huolimatta kapteeni, joka oli koko sydämestään
kiintynyt lukemiseen, pääsi rukousten viimeiseen riviin asti, vieläpä
täynnä hartautta. Sitten hän tunsi suurta tyydytystä ja siirtyi
nukkumaan myymäläpöydän alle (ensin kuitenkin käväistyään yläkerrassa
kuuntelemassa Florencen oven takana) mieli huolettomana ja ilme
erittäin hyväntahtoisena.
Muutamia kertoja yön kuluessa hän käväisi katsomassa, nukkuiko hänen
suojattinsa rauhallisesti. Päivän koittaessa hän huomasi tytön olevan
hereillä, sillä kuullessaan askelia oven likeltä Florence kysyi, oliko
siellä kapteeni Cuttle.
»Minä täällä olen, suloinen lapsi», vastasi kapteeni käheästi
kuiskaten. »Onko kaikki hyvin?»