Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla
ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa
perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan
pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.
»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana —
suljeppas ovi!»
Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.
»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin
edespäin.»
»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani
vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka
minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»
»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet
tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä
järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut
hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.
Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa
tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa
hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin
miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä
alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja
antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.
Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen
kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen
palvelusaikanaan.
Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi
puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut
aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin
kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet
tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.
»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä
täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas
hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän
kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään
päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita
on toisin.»
»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen
pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.
»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker.
»Kiitoksia.»
»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan
suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja
hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»
»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus
on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka
te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän
kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»
Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen
järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka
suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan
huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja
antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen
asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään
liiankin hyvä hänen tapaiselleen.
»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon
korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen
vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten
elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».
Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja
vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun
Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä
niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia
kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen
seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen
suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin
hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi,
mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin
toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.
Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen —
ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä
äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se
pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään
aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään.
Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui
itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.
Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija,
joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan
suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa
tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti
syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi
kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta.
Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja
tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen,
että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että
vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli
viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli
kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.
»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey
voi».
Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen,
nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös
kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan
häntä!»
Dombey punastui vastatessaan:
»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen
asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»
»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän
äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti
isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?»
lisäsi hän sitten.
»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.
»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi.
Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen,
josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne
jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»
»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa
luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»
»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen
hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin
hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta
tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että
hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä
teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu
yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen
kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin
että —»
Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn
kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.
»Carker», virkkoi Dombey, »minä tiedän hyvin, ettette rajoita...»
»Palveluksiani», täydensi talon isäntä hymyillen.
»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli
täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille
kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin.
Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä
mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä
siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»
Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi
pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.
»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi
Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle,
tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä
mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun
taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»
»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen
taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän
kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka
suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»
»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden
ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me
emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä
ja toista oppimista.»
»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää
piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi
liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen
jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on
rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista
kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»
Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka
olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla
kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan
rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren
kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat
silmätkin sen huomasivat.
»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva
Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista
teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä
siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana
iltana, kun olitte meidän — minun talossani».
»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin
ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän
osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue
sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte,
menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua
onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle,
ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan
teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut
niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»
Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että
kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa
hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi
arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»
»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö,
»että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan
minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä
odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys
pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi
sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää
unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun
joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»
»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että _minut_
on ensi sijassa otettava huomioon».
»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi
niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän
tosiasian.
»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa
huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö
niin?»
»Eikö niin?» vastasi Carker. »Tehän tiedätte paremmin kuin kukaan muu,
ettei teidän tarvitse sitä kysyä.»
»Toivon siis, Carker», virkkoi Dombey, »että teidän mielipahanne rouva
Dombeyssa herättämänne tyytymättömyyden takia saa jossakin määrin
korvausta siitä ilosta, että minun luottamukseni ja hyvä käsitykseni
teistä on pysynyt muuttumattomana.»
»Huomaan siis onnettomuudekseni joutuneeni hänen epäsuosioonsa»,
vastasi Carker. »Rouva Dombey on sanonut sen teille, niinkö?»
»Rouva Dombey on tuonut julki erinäisiä mielipiteitä», vastasi Dombey
ylhäisen kylmästi, »joihin en itse yhdy ja joita en ylimalkaan halua
käsitellä tai muistella. Jonkin aikaa sitten ilmoitin rouva Dombeylle,
niinkuin jo olen sanonut teille, vaativani häneltä ehdottomasti
alistuvaisuutta ja kunnioitusta muutamissa kotoisissa asioissa. Minun
ei onnistunut herättää rouva Dombeyssa sitä vakaumusta, että hänen
oli parasta heti muuttaa käytöksensä noissa suhteissa oman rauhansa
ja menestymisensä ja minun arvoni vuoksi, ja minä huomautin rouva
Dombeylle, että jos vielä pitäisin tarpeellisena moittia tai nuhdella
häntä, ilmoittaisin hänelle mielipiteeni teidän, luottamusmieheni,
kautta.»
Samalla kun Carker katsoi häneen, loi hän myös hänen päänsä yläpuolella
olevaan kuvaan pirullisen katseen, joka osui siihen kuin salaman
välähdys.
»Nyt, Carker», jatkoi Dombey, »en epäröi sanoa teille, että minä
vien tahtoni perille. Minä en anna kujeilla kanssani. Rouva Dombeyn
täytyy ymmärtää, että minun tahtoni on laki ja että minä en voi
sietää ainoatakaan poikkeusta elämänohjeestani. Olkaa siis niin
hyvä ja ottakaa tehtäväksenne viedä perille tämä huomautus, joka
minun taholtani tullen ei toivoakseni tunnu teistä mahdottomalta,
vaikka kohteliaisuudesta ilmaisisittekin valittelunne, mistä olen
rouva Dombeyn puolesta teille kiitollinen. Olen varma siitä, että
hyväntahtoisesti suoritatte tämän tehtävän yhtä täsmällisesti kuin
kaikki muutkin.»
»Tiedättehän, että teidän tarvitsee vain käskeä minua», sanoi Carker.
»Minä tiedän, että minun tarvitsee vain käskeä teitä», vastasi Dombey
tehden ylhäisen, myöntymystä ilmaisevan eleen. »Minun on välttämättä
meneteltävä tällä lailla. Rouva Dombeylla on monessa suhteessa
epäilemättä erinomaiset lahjat, jotka —»
»Jotka tuottavat teidänkin valinnallenne kunniaa», täydensi Carker
näyttäen liehittelevästi hammasrivinsä.
»Niin, jos suvaitsette valita tuollaisen sanamuodon», virkkoi Dombey
kaikkein ylhäisimmällä äänellään. »Tällä hetkellä en vielä huomaa
rouva Dombeyn antavan valinnalleni sitä arvoa, joka sille oikeuden
mukaan kuuluu. Rouva Dombeyssa on vastustuksen itu, joka täytyy nyhtää
juurineen. Minun täytyy päästä siitä eroon. Rouva Dombey ei näytä
käsittävän, että on hirvittävää ja naurettavaa ajatellakaan minun
vastustamistani», lisäsi Dombey pontevasti.
»Me cityläiset tunnemme teidät paremmin», vastasi Carker levittäen
hymynsä korvasta toiseen.
»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette.
Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti
mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin
ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin
vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»