»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva
Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen
muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle
kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun
täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla,
jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä.
Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko
antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia
ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja
sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin
ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä —
niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»
»Ensimmäinen rouva Dombey oli hyvin onnellinen», huomautti Carker.
»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja
oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.
»Luuletteko neiti Dombeyn tulevan äitiinsä?» kysyi Carker.
Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti
häntä tarkoin silmällä.
»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla
äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa.
»Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä
kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja
tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»
Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat
silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi
omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen
todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.
»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin
verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa
kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte.
Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin
otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»
»Suokaa anteeksi», virkkoi Carker, »en oikein ymmärrä».
»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin
tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa
hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni
kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota
puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta
suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa
rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan
hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni.
Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa
jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä
en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on
vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu
niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä
hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä
ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan
alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne
haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin
hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey,
koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli
tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen
tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä
erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».
Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen
eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn
viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain
ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot
vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä
tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut
korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja
katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa
ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian
perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä
käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»
»Kyllä», vastasi Dombey. »Olen sen sanonut.»
»Vai niin», virkkoi Carker nopeasti, »mutta miksi?»
»Miksikö?» toisti Dombey epäröiden. »Koska sanoin hänelle niin.»
»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle?
Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä
Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt
kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani
hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että
voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole
kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä
minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»
»Mahdollisesti», vastasi Dombey.
»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin
vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.
»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin
jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa
ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker.
Mutta mahdollisesti on asia niin.»
»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani,
että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva
Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka
sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän
on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan
emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet
alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»
»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin
niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa
käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi
Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia
tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää.
Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani
luottamustehtävän alentavan teitä —»
»Alentavanko minua!» huudahti Carker. »_Teidän_ palveluksessanne.»
»— tai saattavan teidät kieroon asemaan», jatkoi Dombey.
»_Minut_ kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani
suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta
vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen
tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni —
onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti
painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey
peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet,
jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja
riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä
pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen
— sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä
kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin
kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä
hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»
Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa
hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas
kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä
vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän
karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi:
»Varmasti! Epäilemättä!»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle
— sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja
odotti vastausta ennenkuin istuutui.
»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei
mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle,
tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle
mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi
neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja
että se on lopullista, mitä minä sanon.»
Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät
syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat.
Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää
räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa
haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen.
Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä
ratsastamaan Cityä kohti.
Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli
hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies,
jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin
tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin
he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa
Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja
suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa
astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa
kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen
ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä
ylös.
Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker
laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli
sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen
keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken
kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa
yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey
tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»
Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta,
kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään
majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua
haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta
suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston
ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa
kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta
saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen
vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä
mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän
käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta
oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin
epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut
taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli
saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä
ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun
haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta
jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja
ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.
Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin,
vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta
ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä
hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden
ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin
kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen
houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa
ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan,
kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen
hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi
ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä
turviin parhaansa mukaan.
Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi
päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli
opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että
nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää
anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.
Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti
kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei
hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat
hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli
kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan
kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran
arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.
Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan
niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja
vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt
hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin
uuden vaikutelman.
Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta
hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa
ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi
kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän
huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan
vastaanottaakseen vieraan.
Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut
kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva
Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti
rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän
vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey
oli —
Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen,
vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti
tytärpuoltaan. _Häneltä_ ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa.
Ei, ei.
Herra Dombeyta oli kohdannut tapaturma ratsastusmatkalla. Hänen
hevosensa oli kompastunut ja heittänyt hänet maahan.
Florence huusi hurjasti, että hän oli varmaankin pahasti loukkaantunut,
että hän oli kuollut!
Ei. Kunniasanallaan vakuutti Carker, että vaikka herra Dombey olikin
alussa pyörtynyt, hän oli kuitenkin taas pian tullut tuntoihinsa, ja
vaikka hän oli haavoittunut, ei minkäänlaista vaaraa ollut. Jollei asia
ollut niin, ei hänellä, onnettomalla tunkeilijalla, olisi tosiaankaan
ollut rohkeutta ilmestyä rouva Dombeyn näkyviin. Hän vakuutti pyhästi,
että asian laita oli niin.
Kaiken tämän hän sanoi kuin vastaukseksi Edithille eikä Florencelle ja
tuijotti Edithiin hymyillen.
Sitten hän mainitsi, missä herra Dombey makasi, pyytäen saada
käytettäväkseen vaunut, joilla voisi tuoda loukkaantuneen kotiin.
»Äiti», sopersi Florence nyyhkyttäen, »jospa uskaltaisin lähteä mukaan?»
Carker, joka ei irroittanut silmiään Edithistä kuullessaan nämä
sanat, antoi hänelle salaisen merkin ja pudisti vähän päätänsä. Hän
näki, kuinka Edith taisteli itsensä kanssa, ennenkuin vastasi hänelle
kauniilla silmillään, mutta hän kiristi esille vastauksen — hän näytti
Edithille, että hänen täytyi saada se, sillä muussa tapauksessa hän
puhuisi ja haavoittaisi Florencea sydänjuuriin asti — ja Edith antoikin
vastauksen. Samoin kuin hän oli aamulla katsellut muotokuvaa, samoin
katseli hän nyt Edithiä, kun tämä oli kääntänyt hänestä silmänsä.
»Minua on neuvottu pyytämään», huomautti Carker, »että uusi
taloudenhoitajatar — rouva Pipchin lienee hänen niemensä —»
Mitään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tajusi silmänräpäyksessä,
että Dombey oli tahtonut loukata vaimoaan ottamalla tuon rouvan
taloonsa.
»— saisi tiedon siitä, että herra Dombey haluaa saada vuoteensa kuntoon
omaan huoneistoonsa alakertaan koska hän viihtyy siellä paremmin kuin
missään muualla. Nyt palaan suoraa päätä herra Dombeyn luo. Minun
ei tarvitse vakuuttaa teille, hyvä rouva, että hänen mukavuudestaan
on pidetty huolta mahdollisimman tarkoin ja että hänen tuskiaan
on huojennettu parhaimman mukaan. Sallikaa minun vielä uudelleen
huomauttaa, ettei ole pienintäkään levottomuuden syytä. Uskokaa minua,
tekin saatte olla täysin rauhallinen.»
Hän kumarteli moneen kertaan ennenkuin poistui, osoittaakseen oikein
perinpohjin alamaisuuttaan ja nöyryyttään. Sitten hän meni Dombeyn
huoneeseen ja määräsi vaunut lähetettäväksi häntä noutamaan Citystä,
nousi hevosensa selkään ja ratsasti hitaasti pois. Matkalla hän oli
hyvin miettiväinen, perillä hän oli hyvin miettiväinen, ja hyvin
miettiväinen hän oli palatessaan vaunuissa siihen taloon, johon oli
jättänyt Dombeyn. Vasta esimiehensä vuoteen ääressä istuessaan hän oli
taas kokonaan oma itsensä ja täysin tietoinen hampaistaan.
Hämärissä siirrettiin Dombey, jota särky ja tuskat vaivasivat,
vaunuihin. Toiselle puolen pantiin hänen tuekseen peitteitä ja
pieluksia, toiselta puolen häntä taas kannatti hänen luottamusmiehensä.
Koska häntä ei saanut ravistella, ajettiin melkein käymäjalkaa, ja
senvuoksi oli jo ihan pimeä heidän saapuessaan perille. Kovana ja
töykeänä, muistaen yhä perulaiset kaivokset, niinkuin koko talo yleensä
saattoi tunnustaa, otti rouva Pipchin hänet vastaan ovella, virkistäen
palvelijoita muutamilla pikku pisaroilla sanavarastonsa etikkaa, kun
he auttoivat Dombeyn kantamisessa sisälle. Carker jäi hänen luokseen,
kunnes hän oli turvallisesti vuoteessa. Sitten hän pyrki jälleen rouva
Dombeyn puheille ilmoittamaan, missä tilassa hänen herransa ja miehensä
oli, koska Dombey oli kieltäytynyt vastaanottamasta muita naisia kuin
sen erinomaisen syöjättären, joka hoiti hänen talouttaan.
Taas hän tapasi Edithin yksin Florencen kanssa ja taas kohdisti
rauhoittavan puheensa yksinomaan Edithille, ikäänkuin tämä olisi ollut
mitä rajuimman ja hellimmän tuskan vallassa. Niin vakava oli Carkerin
kunnioittava myötätunto, että hän jäähyväisiä lausuessaan uskalsi —
luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Florenceen — tarttua Edithin käteen,
kumartua sen yli ja koskettaa sitä huulillaan.
Edith ei vetänyt kättään pois, ei myöskään lyönyt häntä vasten kasvoja,
vaikka punastuikin ja vaikka hänen silmänsä säkenöivät ja hänen
rintansa huohotti. Mutta kun hän oli yksin omassa huoneessaan löi
hän marmorista uuninreunusta niin, että kädestä alkoi juosta verta.
Sitten hän ojensi sen kauas itsestään, hehkuvan tulen yläpuolelle, kuin
heittääkseen sen tuleen poroksi palamaan..
Myöhään yöhön hän istui yksinään himmenevän tulen edessä synkän,
uhkaavan kauniina katsellen, kuinka tummat varjot häilähtelivät
seinällä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat silminnähtäviä ja hän
voisi heittää ne sinne. Millaisia häväistyksen ja loukkauksen ja
tulevaisuuteen kohdistuvien synkkien aavistusten varjoja liehuikaan
epäselvinä ja jättiläismäisinä hänen silmissään? Yksi vastenmielinen
haamu ohjasi niitä häntä kohti — ja se haamu oli hänen miehensä.