Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja
merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli
niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa,
vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta
olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä
kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin
minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen
ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen
sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli
nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen
henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten
ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen
pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.
Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta
noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan
noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana.
Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan,
että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton
alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa
oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa,
jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla,
kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista
hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä
hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä
kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki
hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos
viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin
vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa
oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina
kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää
hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja
jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.
Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa
mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä —
alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin
tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa
taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana
opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä
yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa
lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.
Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli
myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt
suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle
herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.
»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan
myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun
luokseni?»
»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun
viimeksi ollessani täällä —»
»_Minäkö_ sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»
»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob,
jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi,
vaikka hän joutuikin ymmälle.
Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren
osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:
»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen.
Tuhosi on ihan varma!»
»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En
tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja
palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»
»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni,
jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen
isäntänsä.
»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla
äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos
tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin
saatte tappaa minut.»
»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen
hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä
tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»
»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te
kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en
vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»
Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob
katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin
rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.
»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun
palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.
»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin
menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei
uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.
»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»
»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun
Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä
siitä vapaaksi.