Lorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki
on lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.
Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt
velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä --
mutta voi, se on isätön!
Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin
tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin
että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen
suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä
verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi
sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle,
tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin
ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene
vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja
juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli
tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen
takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli
nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi.
Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti
minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut
kuoliaaksi?
Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan
verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo
äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin
kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat
sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin
ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni
ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta
omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on
koskaan antanut minulle anteeksi? -- Seuraavana aamuna puhuttiin
asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä
onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan
alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti,
oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat
murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin.
Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat
omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani
veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten
pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua
vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän
työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin
köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä
rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."
Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.
Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan
työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että
siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla
ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana
iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista
taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista
kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en
voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä
turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa
heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.
* * * * *
Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi
useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä
Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin
virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.
Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin
puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo
lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen
pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti
käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien
neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:
"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi
vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä
se kaikk' on, varjo kuoleman se on...
Lähemmä tulkaa, näettekö nyt,
kuink' aurinkoa kytkee verivyö?
Te kuulkaa ääntä turmanlintujen,
kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo,
se minuun sattuu, sortaa kyyneliin --
mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?..."
Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" -- Jacopo jatkoi
lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta
kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:
"En miehuudestain
viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa
se tuskalleni vetää."
Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti,
että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle
myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman
merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet
noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen
matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa,
vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe
toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella
äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä
iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi
hymyillen Petrarcan sanoilla:
"En tiedä, mutta kauankin
minutta elämään voit jäädä."
Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä
näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän
tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna
yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.
* * * * *
Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi
niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia
kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa
kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä
kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.
Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja
kunniasi?
Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä
vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari
rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se
on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja
jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja
häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi
kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi,
kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?
Puoliyön aikaan.
Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee
vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja
samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina
tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä
yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut
kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat
usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat
pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin
entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on
muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi
ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi
hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.
Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä
enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni
aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.
Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää
saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut
sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle
kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta
toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi
tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet
osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja
lahjoillasi viettelet tuskaan.
Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää
nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä
olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla
itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä
katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen
menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua
peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua
vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia;
yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman
tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka
voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on
sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä
voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole
määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää
ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta
valinnastaan.
En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön
ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty.
Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään
mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.
Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen
äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla
onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden
elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta
elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat
vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua
kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut
sinulle tuskaksi."
Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä
meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen.
Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman
määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen
maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän
maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen
elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt
ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta
kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?
* * * * *
Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään
ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet.
Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt
tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän
teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona,
mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen
auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta,
ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei
ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.
* * * * *
Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa
minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään.
Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin
lähtenyt -- sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat -- mutta minusta
on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni
kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko
perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu
kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan
ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin
ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui
irvistävän; väristen pakenin häntä.
Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran
keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan:
olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen
ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan
tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen
omaisuutensa. -- Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy
toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.
J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran
sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua
monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät
auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta
kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.
* * * * *
Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana
yönä ja lienevät viimeisiä.
* * * * *
Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa!
Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna.
Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat
eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset
eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin
vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä
en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa
töitten jälkeen.
Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta
laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun
pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille
turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen
ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden
aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää
pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta
enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme
imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.
Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota
varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja
lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni,
aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan
tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa
raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon
ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla
kohtalonsa herraksi.
Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei
muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina
tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka
uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle
minua, Odoardo.
Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne
jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa
yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa --
yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian
kauan.