Olen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin
erään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se
oli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: "Kaikki
ajatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja
ikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin
veljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi."
Toistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin
heittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä
takaisin.
Kello 3.
Menin sanomaan jäähyväisiä Parinille. "Hyvästi", sanoi hän minulle,
"onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla
sinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan
onneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä
edes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut
jäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin
sinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun
ajan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä
olet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin
jälkeen tuntea osanottoni." Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän
seurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja
kuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; "Hyvästi".
Kello 9 illalla.
Kaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään
riisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin
väsyneeksi.
Hyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua
suuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa
mieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä
sinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran
kiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua
kuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen
perheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot
meidät toisistamme, jos se on mahdollista!
Genova, 11. II.
Kuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät
suloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan
ja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan
matkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn
ja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.
Dalla Pietra, 15. II.
Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan
väsymykset ja vaivat -- ja mihin se johtaa?
"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"
Dante.
Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi
pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen
jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle
tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos
missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän
asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin
nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan,
vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut
tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan
kukaan vastaantulija minua tuntisi.
Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi,
että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen
näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka
aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta
osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän
sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin
myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja
minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä.
Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne,
herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis
hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona."
"Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin
äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli
nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo!
Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa
nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes
takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut
pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä
vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen.
Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa
onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja
kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle:
"Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli
kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole
kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle
suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." -- En sano sinulle,
Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin
onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat.
Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.
Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla
kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri
katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät,
mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli
kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."
Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin
hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi",
sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". -- En kerro sinulle hänen
surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään
maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä.
Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki
muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta
ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri
Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. -- Hänen tätä kertoessaan kuulin
viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin
että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä.
Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut
matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta
vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina
ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat
marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo
ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen
auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla
Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen
ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut
työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.
"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta
arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen,
jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton
lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja
huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa
sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä
olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme
kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa.
Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki
minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet
minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." -- "Niin", vastasin
hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta
maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis",
vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi
yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen
joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle
useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin
uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on
antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen
saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni
olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman
liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan
katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni
salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle
sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja
oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan
seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa;
yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi
käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas,
mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton
ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi
teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa
kerjäläisen laukkuun."
Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi:
"Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset
ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni
on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa
isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei
hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja
turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet
tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon
kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on
tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä
saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille
eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten
hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa
jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan
laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä",
sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele,
joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa
oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi
viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa
ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.
Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä
päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi
sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni,
vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi
minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen
vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat
minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi
ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana
vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä
toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan
on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet
imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan
hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että
sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan
asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja
synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja
rakastettavaksi.
Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle
onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen
verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan
pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja
Marseilleen. -- Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja
lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne
olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen".
En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla
on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten?
Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie,
jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit
lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä
sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi
suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut
sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka
jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis
nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin
voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin
iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja
aviomies." -- Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät,
katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.
Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen
pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän
jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta
romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä
tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia
kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia
lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani
sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten
onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse
viisaampia ja onnellisempia."
Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä
arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita,
olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa
valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä
onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on
antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain
harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä
hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos
olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille,
mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot
usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen
synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät
rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan
ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat
häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt.
Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin
epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu,
petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole
suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi,
lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison
majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää
joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän
välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti
voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin
kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle
menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei
voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi
tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää
ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän
tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia
ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja
vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan
Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.
Ventamiglia, 19 ja 20. II.
"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa
löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi
toisten ihmisten tähden." -- Tällaista sankarillisuutta, joka on
luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse
olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä
tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei
itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää
itsensäkin, toivoa toisten puolesta? -- "Sinä et ole ainoa onneton"
-- se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta
kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus
ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että
vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan
sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän
rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa?
Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran
kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä
tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä
voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden
intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä
on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari,
koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa
niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän
itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen
pystyssä.
Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla
velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut
pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut
järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että
se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien
ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen
koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo
muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani.
Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit
haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. -- Olenko minä
vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni,
täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita
se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin
niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien
yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?
Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen,
sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme
että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, -- luuletko,
että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos
minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen
rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua
vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin
jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä
eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion
elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä
olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät
petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään
turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta
minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä
takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä
hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat
itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja
avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä
toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti
katua herkkäuskoisuuttaan.
Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna,
sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää
toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä
varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen
vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja
omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä?
Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta
minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa,
tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös
viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt
ikuiseen rauhaan.
Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on
puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin
hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen
loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että
julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin
äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa,
mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä
elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä
onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka
isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea
ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei
mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi
sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden -- mutta
älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää -- niin,
minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota
koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin,
muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on
samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet
vapaa, olet sinä aina minun omani.
Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista,
epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi,
katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä
kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun
isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi
ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja
minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin
elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta
hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää
impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa,
mutta en Odoardon vaimoa. -- Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet
hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen
takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa
sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin
hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria
silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen,
seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan
kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan
ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen
hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa
aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä
etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen
tahrannut verellä ja aurinko on musta.
Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti
väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä,
ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita
ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien
hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien
jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston
kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy.
Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin
silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen
takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat
taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien
onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren
ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset
luotaan.
Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien
voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi?
Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti
uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi,
mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada?
Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat
muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen
loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin
kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin
vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä,
jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin
meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme
surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat
ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä
muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta
ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan
tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani
ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää
siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka
onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku
palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme
asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne
merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme
eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä
tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja
luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa.
Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten
ruumiita.
Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa
sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen
huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten
takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen
jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät
enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta
käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat
Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset
veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri
hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa
maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa
tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme
kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he
tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.
Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas
Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin
maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten,
vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi
Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät
tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui
merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi,
voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole
ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää
huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat
veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on
aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon
viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi
vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet
ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien
olentojen onnea.
Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka
vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa.
Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo
vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi
oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on
hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka
on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta
on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden
varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa.
Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy
rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä
teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat
omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän
lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja
kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit
ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys
saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka
he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt
vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa
se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle.
Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se
itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän
palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina
aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla,
julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla
viekkaudella.
Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä
on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka
tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä
ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat
koronkiskurihyveitä.
Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta
ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja
heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan
isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja
ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta?
Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja
kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet
kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä
rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin
ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja,
polvistu kotoisten alttarien ääreen.
Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me
olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät
tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille
elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä
vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille
järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme
tiedä, kuinka niistä vapautua.
Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani
tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä
vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani
ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka
kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet
lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa
tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani.
Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman
ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen
valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää
ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita
on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta
taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten,
mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat
riistäneet rinnaltani.
Alessandria, 29. II.
Nizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen
Piacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi
nyt.
Rimini, 5. III.
Kaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan
[samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut
saanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.
Kello yksitoista illalla.
Minä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa
minulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa
vastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On
parempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman
tyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.
* * * * *
Seuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi,
että hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni
papereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen
päätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.
* * * * *
Näen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen
toteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää
kaukana.
Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni.
En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät
minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen,
on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat
täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen
niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja
ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin
onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut
pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi
silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka
on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi
itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa,
ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani
olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on
haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata
elämästä.
Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet,
kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut
ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet
eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni;
kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen
nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain
kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen
rauhan.
* * * * *
Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi,
että hän meni sinne samalla viikolla.
* * * * *
Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi.
Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin
rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.
Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän
vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit
rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani,
silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun
ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi,
maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja
levollisena erosin sinun haamustasi.
* * * * *
Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan,
lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan
vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan
palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?"
Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä
vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo
oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä
pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut
kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne
lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle,
luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan
ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin;
noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi
minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti
minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai
ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun
verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana
päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle
ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei
hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille
jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole
tallella.
Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia
ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti
herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko
perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia
kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään
muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän
takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi
heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!"
ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut
sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo
tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan,
hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti
häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella
äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan;
ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman
päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.
Michele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta
hänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen
puoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa
järjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän
repi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi
puutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun
tämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi,
yhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan
käveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka
näki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja
seissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut
seuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa
paperissa.
* * * * *
Kas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä.
Pane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi
niin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua
hyödytä?
On yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden
kirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti
silloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat
kuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen
vastustuskyvyn.
Muutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät
tunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. -- Ihana aamutähti,
sinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat
katseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta
sitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja
vastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi.
Minua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee
minua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani
suloiseksi!
Yölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä,
olen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.
* * * * *
Aamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi
raamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän
sulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen
postiin ja saapui heti takaisin.