Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani
lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani,
joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän
kuin veren arvoinen.
Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin
olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja
Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle
lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. -- Hän katsoi minuun, ja
pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi:
"Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua",
huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi,
mutta en tule sinua enää näkemään". -- Oi veljeni, Teresa katsoi
minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei
kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät",
hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja
lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään
ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan
sinua." -- Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut
hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet
virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani
kuumat hänen itkustaan. -- "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei
ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" -- näin sanoessaan hän
otti povestaan esille kuvansa -- "hyvästi, mene, pakene. Muista aina
minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." --
Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani
vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä
tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, --
mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut
takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat.
Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi."
-- Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki
kanssamme. -- Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme
lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.
* * * * *
Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi
pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä
suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut
kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian
hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: _"Jusque datum
sceleri"_. ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna
oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan.
Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka
hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet
kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän
oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän
intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt
tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella
paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi
oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on
minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty
Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä
tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen
Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan
koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti
käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin
kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka
hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset -- en
tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, -- oli hän maaliskuun 3
päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun
ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli
sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.
* * * * *
En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä
maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista,
vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini,
aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa
itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta
ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua
ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty
käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen
juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on
sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai
myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse
atoomina häviän.
* * * * *
Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui
hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät
jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko
yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän
herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan.
Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi,
sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna
kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi
kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka
istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja
kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:
"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta!
Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla
olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen
näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään.
Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten
lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua
kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja
painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle;
olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten
lohdutus."
* * * * *
Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan
aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas
painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä
mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä.
Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:
Keskiviikkona kello 5.
Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon
sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea.
Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi
kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy
uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan
ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton
raukka --?!
Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut
jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja
tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut
äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on
antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun
kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni,
sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni,
läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset,
varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta
häpeästä -- tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä,
enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et
sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa
onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut
rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua
rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni
sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua.
Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään
lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että
hänellä on toinenkin tytär.
Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä
et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä
sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun
muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi,
nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan
muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet
uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka
kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa
on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen
sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut
niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa
myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten
osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi
loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa;
sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. -- Oi, tämä
ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen
lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni
historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi
kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat
elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän
kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja
rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa,
kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se
tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen
henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva
kuolemattomaksi minun kanssani. -- Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä
rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme
kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet
vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut.
Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi
itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä.
Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä
hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton
ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.
* * * * *
Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla
meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan.
Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään
pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään
kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän
minulle.
Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin
mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että
hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli
kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä
huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen
matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella
tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en
koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen
ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta
hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan
portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän
sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja
äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran
näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin
koetus."
Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä
sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä
surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"
"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.
"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."
"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme
varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt -- --
Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."
Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin.
Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa
tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin
kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä
eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden
perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti:
"Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi
kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä
olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun
täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna
tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi
tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä
ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua.
Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."
Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen
heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.
He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti,
tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta
kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous
tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi
toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan
hänen käsiään ja kasvojaan.
Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi
lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän
kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa
hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja
katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen
viimeinen katseensa.
Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta
kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan
portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe
häntä enää koskaan".
Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut
Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo
oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu,
mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä
lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta.
Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja
nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi
kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja
oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin
sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona.
"Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle
mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita,
jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle:
menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."
Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin
edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen
lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee
kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan,
joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä
lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi
isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:
"Vapautta hälle kallista hän etsii."
Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi
tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan
siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän
huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta
jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti
noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:
"sen eestä henkensäkin uhraten".
Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa
muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä
piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta
tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun
paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen,
suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja
Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän
kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti
lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.
Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin
kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan
ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana
aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille
henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa
ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä
vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän
kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:
Perjantaina kello 1.
Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi.
Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän,
että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei
ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, --
suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat
minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen
neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?
Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä
hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä
pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua
palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin
ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani
huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo
kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt
kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat
kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi,
silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin,
raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä,
ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa,
ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni,
raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen
hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle
neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että
hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla
ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala,
ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin
kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen,
sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. -- Huomaathan, että elämäni
olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä
häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta,
tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties --
tämä toivomus on ehkä aivan järjetön -- voi hän, vaikka onkin toisen
orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani
ikiajoiksi. -- Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen.
Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele
palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat
kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje
Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi,
hyvästi.
* * * * *
Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:
Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä
eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta
hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne
kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä
hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää
muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä.
Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet
itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja
valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran
loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä
lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä
ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni
hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos;
nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni
nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni
ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu
sinunkin sydämessäsi!
Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien
ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka
omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä
toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin
pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen
tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen
syvyyttä -- ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen
hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee -- mutta menetänhän sinut ja
kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä
huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset
jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?
Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle
käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon
hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut
onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole
häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt
veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista.
Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana,
olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle
isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni.
Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut
maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua
tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut,
sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut
onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen,
joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden
jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena
itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko
Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää
ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa
kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten
lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että
äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta:
kuolema tai rikos.
Älä sure, Teresa, -- jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella
rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon
elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan.
Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset
taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka
hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois.
Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni
siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain
hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä,
ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää
katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset
silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen
sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset
jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat
hedelmät.
* * * * *
Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen
porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä
hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän
päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti,
mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan
järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan
herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja
hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut
aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat
hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa
taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi
auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"
Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen
sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka
kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut
mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan
isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan
ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole
täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin
kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään
omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön
suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä
voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän
heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi
jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä
itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan
syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T.
saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä
huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään
ja toivotti hänelle hyvää matkaa.
Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa
hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä
suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.
Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen
seuraavat sanat:
Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta.
Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua
toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut
hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä,
ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa.
Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.
Ystäväsi Jacopo Ortis.
Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan
portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti
hänet, pyysi vettä ja joi paljon.
Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle
kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen
minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta
minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä,
meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:
Kello 1.
Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä,
olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi
puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon
kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi,
jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan
Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja
kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.
Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi
suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran
kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava
ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen
vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi
kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni
painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat
oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin
poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän
sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä.
Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan
muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin
naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina
minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.
Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella
niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee,
oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä
rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja
itkeä kanssasi? -- Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin
hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin
kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni.
Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi.
Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön
ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole
olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman
juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun
hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana,
täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa.
Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun
kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.
Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa
hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni
kuolon yöhön: Teresa on viaton. -- Ja nyt ota sieluni huomaasi.
* * * * *
Omituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä
huoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa
oli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä
mahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että
minun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki
oli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja
meni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä
peloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa
huomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.
Seuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei
saanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei
tavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen
ja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan
kuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei
tullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona,
sillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin
luo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli
herra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään
kävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo
ei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran
sanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi
hän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin
kautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti
kärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin
juoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka
oli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä.
Teresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti
ristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään
vuodattamatta vaipui Odoardon syliin.
Herra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman
ystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen
painuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän
oli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja
pudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt
viereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja
saappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve
oli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä
kuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään
paidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti
päätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui.
Sitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella
hän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän
katsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.
Haava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se
kuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut
kuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi
osaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä
kuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu
raamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen
oli kirjoitettu sanat: "rakas äitini" ja vielä jotakin muuta, josta
emme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: "sovitus" ja "ikuinen itku".
Toisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä,
että hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei
jaksanut sitä lopettaa.
Palatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin
olisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko
talonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi,
etten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän
epätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan
painuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden
astua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli
kylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin
vieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä
myöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla
kuljettivat meidät pois.
Teresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien
omaistensa ympäröimänä.
Yöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme
työmiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.