Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat
tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle
kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia
huomautuksia.
Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää
alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään
kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua
ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista
silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui
masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja
keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.
Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta
muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo
aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari
sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan
halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani,
en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule,
että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä
noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja
hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään
Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.
Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja
välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja
nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa
ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen
ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän
rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon
suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä
läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa,
hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi
erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi
taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin.
Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi
nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian
kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui
monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis
hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti
kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo
ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen,
esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän
iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat
kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän
suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi
väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta.
Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle,
että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai
puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus
hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä
silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.
Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä
synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä
vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan
jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme,
ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa
piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis
lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin
[Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin
kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat
m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa _Il Carme dei Sepolcri_.
Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan
onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin
julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy
lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:
"-- -- jo ammoin
ma vihollisen miekkaan syössyt oisin
rutosti ratkaisten sen ongelman,
jot' elämäni tuska on --"
Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle,
loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi
äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"
Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi
Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui
herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla
kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä
painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa.
Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo
huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä
kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä
itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan
äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti
salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä
oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus
vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan
omasta suusta.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi
siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä
varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen
jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi
kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta
sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja
poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä
turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän
heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan.
Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:
Keskiyön aikaan.
Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä
koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen,
pelkään sitä.
Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee
ruumistani.
Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa
leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen
sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton,
toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka
tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.
Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin,
että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.
Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta
yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.
Kello 2.
Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu,
puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.
Aamunkoitossa.
Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa,
kärsimykseni vain kasvanevat. -- Jumala ei minua kuule. Päinvastoin.
Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan
elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.
Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka
kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko
silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman,
joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi,
ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. -- Mutta Teresa on viaton;
hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä
taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua.
Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet
tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien
lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi?
Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu
huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua
vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka
voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi,
ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän
voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua
enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa;
hänessä yksin näen Sinut.
Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala
on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin
kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys
voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun
siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista,
ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta,
luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa
ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä
tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta.
Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon
älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä.
Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi
pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla -- olkoon, että
hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen
kesyttymätön luonne -- herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta
klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului
perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia
ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä,
että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän
on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin
vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa.
Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen
oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen
asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle
suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin
vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja
puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen
näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti
Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin
hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen
onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan
äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne
on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi
katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa,
sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi
herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri.
Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi
voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on
rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan
niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta
kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin
omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi
kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä --
niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni
lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä
tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta
Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa
sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen
luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin
tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän
jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen,
että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä
laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut
Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut
mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta!
Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen
sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää!
Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman
onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"
Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt
eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä
keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona,
mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen
jäähyväiset. -- Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän
sairastui vaaralliseen kuumetautiin.
Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden
peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä
pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla
ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta
surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain,
että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi
ilmanvaihdosta.
Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista
ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia
syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista,
joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä
kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen,
valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa,
toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet,
riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle
ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa
mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille
harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin
lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan
ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo
harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni
kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain
hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa
ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän
Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille
vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan
heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin
melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki
kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki
sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.
Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen
kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä
ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään.
Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona
vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo
ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut
häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut
Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan
ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja,
mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa
vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija
huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen
puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen
katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.
Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan
lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta.
Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka
puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.
Kello 9.
Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi
rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En
odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis
hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja
järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne:
ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on
olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla
häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni
jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten
kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä
kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä
tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta
onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka
edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa.
Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun
tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko
maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän
lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan
vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia
kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes
viimeisetkin voimani uupuvat.
Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani.
Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut
ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se
säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi
on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni,
kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut
edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi
yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on
määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä
kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa.
Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut
vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin
olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että
rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut
sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa
ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan!
Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi,
ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta.
Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni
jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei
ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin
itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla,
mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä
Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä
minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä,
joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä
hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi,
vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen
minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa
meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole
rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet
tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. -- Tunnen, että
tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi
juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun
tomusi kerran on pyhittävä. -- Mutta hyvästi.
* * * * *
Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari
postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen
näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä
ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle
seuraavan kirjeen:
Kunnioitettava herrani ja ystäväni!
Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa
neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin
vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin,
että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle
olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan
haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen
on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai
polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin
onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä.
Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä.
Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen
ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon
puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä
synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää
koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja
ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.
* * * * *
Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen
avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi
tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia,
tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.
Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri
aikoina postin mukana.
Rovigo. 20. VII.
Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen
enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti
tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?
Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman
soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta,
epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen
voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että
minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan
jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen
hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja
kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut
yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on
lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias
käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.
Ferrara, 20. VII. illalla.
Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta
kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi.
Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja
onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.
En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies,
juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle
sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat,
intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella
Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti,
maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni,
vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin,
oi silloin -- --!
Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain
muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä
äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?
Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua
hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni -- -- sinä, sinä! Kaikki on
minua vastaan; minä alistun.
Myöhemmin.
Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi
kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni
mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo
eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen.
Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia.
Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä
sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä
vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen
voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan
autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa
kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan
tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun
onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun
tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia
vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä
sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina.
En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en
aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.
Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin
alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus,
eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat
kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma
tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään.
Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa
murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän
antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus
häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä.
Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri
on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen
kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan
veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee
kostetuksi. -- Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?
Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut
sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja
rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt
ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja
tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut
kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa
ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt.
Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.
Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni
raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua
intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat
kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat
hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön
isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili
minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt
sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan
perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä
ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten
ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". -- Niin, vietän
loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän
kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä
kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon
viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin
kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin,
että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja
heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi
hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten
näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja
tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!
Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki
pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen
näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo,
mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat.
[Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta
nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on
päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]
Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni
levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin
silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli
olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista
ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. --
Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan
sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta
poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on
muutenkin surua kylliksi.
Bologna, 24. VII. kello 10.
Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta
hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka
ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi
on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita
kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa.
Hyvästi. -- Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat
kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa
nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni,
tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja
kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta
osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle
tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet
vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan
ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän
jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan
surusta.
Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää
tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras
lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule
minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen
onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi
sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta
kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat
kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma
itsesi!
Bologna, 28. VII. yöllä.
Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja
pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja
uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen
Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun
täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset
kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on
todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!
Bologna, 12. VIII.
Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi
vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan
tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen.
Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva
ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni
polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää.
En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he
kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta,
jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta
heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin,
toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon
kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä,
mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu
mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden
hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää
rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos
varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit
kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan
tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus
on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. --
_Lorenzon huomautus_. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon,
mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon
tasavaltaan. -- Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi
vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka
rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat,
nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin
hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en
voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea,
ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia
joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat
rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää
hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne
menisin?
Firenze, 27. VIII.
Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja
[Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin
kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä,
että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla
ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi,
meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma
on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten
ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle
kurjalle ihmissuvulle.
Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä.
Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin
joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset
ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu,
jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.
Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin
olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän
suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli
Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia
henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka
ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän
hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous,
on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka
virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.
Firenze, 7. IX.
Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka
näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin
kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki
muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat
tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana
yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua
kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta
sekä suloista että surullista muistoa.
Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä
vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka
hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset
vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista
kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät.
Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen
aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky
hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni
kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot
alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin
rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä
varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! -- Lohduta
kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia
minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä
ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa
luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten
valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa
oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta
taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja
köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.
Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime
kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä.
Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että
piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä
tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli
ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä
hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen
korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin
käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se
enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle
kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen
kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät
päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu
valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä.
Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän
riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan,
itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan
luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan
sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista
ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa
onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle
siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut
sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu
Tuonelan maasta. --
Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile
käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä
mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn
ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin
palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen
ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut
aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja
julmista kuvitteluistani? Hyvästi.
Firenze, 17. IX.
Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis
rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt
kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua,
sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata
balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.
Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.
Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan
voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön.
Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko
kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa
viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en
sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun
lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".
Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina
seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen
epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa
minulle:
"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne!
On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän
Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta
kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi
kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua.
Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain
Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."
Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi
viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta
vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin
päätöksessäni pysyä.
Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla
ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin
voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut
itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa
vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman
kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan
sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään
ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla
voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin
kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa
armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian
suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon
tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut
kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa
ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan.
Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi
kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni
olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua
jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät,
olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun
rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.
Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?
Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa
sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän
kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin
omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä
syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu
siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon
viattoman olennon kärsimyksiä.
Firenze, 25. IX.
Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen
elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin
kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten
synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani
pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain
somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen
taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi
ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä,
missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka
painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin
aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien
juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten.
Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen
salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan
matkustamalla huomenna pois. -- Näin siis me italialaiset olemme
muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta
kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös.
Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan
ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä,
toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme
eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja
pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta
kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä
turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet
sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa
omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen
taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin
joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa,
hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän
on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta
jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme
niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin
kauppatavaraa.
Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja
kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä
mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit
ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille.
Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen
tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo,
luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat
minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista
onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin,
tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla
äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten
toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren
jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse
hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki
toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin?
Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista.
Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte
toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja
jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja
maanne.
Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat
seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni
nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä
yksin tunnen. -- Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella
sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.
Milano, 27. X.
Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne
saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa
myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja
Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan
epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että
yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta
kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten
ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta
tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja
ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.
Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99)
on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä
1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman
_Il Giorno_ -- ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön
tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin,
mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni
häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi
minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut
tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin
nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut
pitävät pystyssä."
On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet
virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden
jälkeen elämään almuilla.
Milano, 11. XI.
Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole
sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi
kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty
puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan
murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat
kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin.
Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti
latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki,
jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa
ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia
eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko.
M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita
teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat
viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä
olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En
tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se
Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he
kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä
hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se
juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta
henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. -- Kysyin,
missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon"
pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat
vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.
Milano, 4. XII.
Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa
olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat,
useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin
pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan
emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön
koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun
pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan
muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen
uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet
ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta
hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä,
sillä se loukkaa vallassaolijoita, -- minun täytyisi peitellä omaa
oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja
rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon
niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä,
toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että
he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai
helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet
valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän
usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina,
välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä
pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä
sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät
heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja
halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi
herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi,
luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa
miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman
tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä
kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.
En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät
myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin
toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään.
Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy
astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi
kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.
Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän
ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta,
Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan
totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole
kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita,
missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi
pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me
kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.
Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan
kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka
koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella,
voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä
väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka
on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta
ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja
häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi,
jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen
pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen
pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa
oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia
tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai
toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani
kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että
ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan,
että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä,
sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan
mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille...
Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka
muutenkin jo on kyllin pitkä.
Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan
kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja
vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut.
Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta.
Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua
niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään
öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen
nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja
rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta
usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia
olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle
rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla
kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä
tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se
on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä
kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle
sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan,
että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.
Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.]
kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain
keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan
ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen
heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti
saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan
päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla
kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja
hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen
sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on
imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat
ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen
hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken
arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi
lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä,
joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu
Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon
mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne
ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän
raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään
tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni
ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha
illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin
kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö
ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema
silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." -- Parini
ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä
silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko
sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla
valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä
isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman
isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin
antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."
Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin
kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni
eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti
pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle
italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa
taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan
valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään
kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin",
lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla
on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja
aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin
askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua,
hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin
olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset
tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa
kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä
ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen
hyväksi."
Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui
kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän:
"Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin
yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä
osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa
ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin
julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan,
että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain
surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole
sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras
valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos
oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin
voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja
onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman
etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen
ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi,
mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko
puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa
voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin
kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun
yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi
kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan
osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä
vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan
yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko
silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän
tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan
soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella
kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa
ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei
onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset
tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen:
se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää
hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se
arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota,
täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa,
pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten,
ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla
itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi
että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat
syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit
vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja
hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt
rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. -- Oi
poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus
on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."
Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva,
sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari
Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin
surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa
auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi
minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi
ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on
minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde
kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi
nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä
kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet
kotia.
Oi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani
lämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi
kokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla
olisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi
hukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton
rakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan,
rakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy
uudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut
meille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin
vielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin
täyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan
minulle: "Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja
kertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni,
ja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani.
Aika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä
puhtaiksi." Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa,
mutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden
perästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.
Mutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina
huokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro
jälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien
nimessä ja sanokaa koko maailmalle: "Me olemme onnettomia, mutta emme
sokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa".
Vaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne,
jota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias
herra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä
turhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa
kansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin
vanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman
partaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle
ajalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne.
Rangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän
eläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä,
että vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä.
Miksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on
riistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan
teistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista
nimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia
orjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten
toimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän
mielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen
heikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä
vankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain
yläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä
ja teidän mainettanne.
Milano, 6. II. 1799.
Osoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan
ja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni
kauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä
sanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa
jollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä
on pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea
ilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä
erehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä.
En tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen
kaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, -- kaikkea
muutahan voi hankkia --, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja
vaikutteita toisista.
Olen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta
tuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat
kaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat
raitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on,
olisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle
näin, vastaisin hänelle: "Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin
valtimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi".
Silloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume.
Enhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee
suonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin
voimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon
seurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne,
kylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä,
mahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän
tyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä,
joita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa
teihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja
käsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni
nähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta
teoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä
kunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis
pettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon
teitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se
varjelisi minut teidän viisaudeltanne.
Kun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua
puhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät
intohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa.
Mutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua
auttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli;
se sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.
Kello 10 aamulla.
Luulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut
tietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont
Cenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.
Kello 1.
Taaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa.
Lähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.