Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava,
raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en
saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on
hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena
katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita
ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat
minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme
voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa
meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi?
Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari
sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!
Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin
astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja
hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.
Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita
etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille.
Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen
tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat
hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani,
käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman
varjojen keskellä.
Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun,
oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon,
hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa
hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen
hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy
lähteä.
* * * * *