Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin
jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä
minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy
elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.
Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en
päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut.
Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua
viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani,
etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö
juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En
tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui
sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän
ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen:
"Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".