Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa
on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten
löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat
eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin
hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin
kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni,
hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki,
kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen
raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten
vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.
Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri
vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen
itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen
rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein
tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella
häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy
vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.