Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni
ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin.
On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen
humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa,
keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko
luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta
ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen
muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista
mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide
on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän
runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi
suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa,
joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä
myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme
ainoan hyödyllisen hyveen, -- säälin, jonka lohduttamana huokauksiin
ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin
huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta
ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi,
elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi
liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun
säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten
uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. -- Oi, Lorenzo!
Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka
hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan
väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen
näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni
tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista,
vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät
vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä
tihkuvat kiharat peittävät. -- "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi.
-- Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat
muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien
jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja
Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden
loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista
harhaluomista. -- Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä
paljasta tuskaa, tai -- mikä vielä kamalampaa -- tylsää ja kiusallista
toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla
käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.