Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut
mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.
Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui
minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta
tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen
silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen
meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla
hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä
vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa
kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa,
kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin
riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä
uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen
henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän
katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja
hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. -- Mutta äkkiä
hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui
sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen
ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä
kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä -- tai enemmän vielä hänen
intohimonsa -- hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että
minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan.
Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi.
Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän
syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja
sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun
katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston
portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään
muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."
Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä.
Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat
hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun
kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa
pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa
edes hänen äänensä soinnun. -- Lähtiessäni kohotin käteni kohti
Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!