Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari!
Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen
palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. --
Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti,
vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren,
rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä.
Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat
elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen
vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen
palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan
korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden.
Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten
uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka
olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana
ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa
lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka
usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. -- Seison vuoren
huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni
kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot
aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden
varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot
näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on
ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät
levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää
tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi
rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia
laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko
tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin
kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin
nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän
saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten
huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä
valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen.
Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui
kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan
ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä
karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää
uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja
koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee
vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat
hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään.
Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin
keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.
Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa,
laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt;
en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten
leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä
kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata
puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle
lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti
lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan,
jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha
teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut
mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan
päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo!
Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" -- Uupuneena lepäsin
hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat
eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä
onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin
edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen
häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta
ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.