Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä
ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta.
Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he
pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi
ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa
nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta
pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä
sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi",
lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö
usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla
yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun
luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan
juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin
mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän
sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä
sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen
lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on
oikein voimakas" -- -- -- Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut
kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä,
kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi,
sinä olet syntynyt minua varten!"
Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan
vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut.
"Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä,
mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin
ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat
tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut
pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta
luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa,
sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.
"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin
hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin
yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen
varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää
alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne
poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui
silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa
vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. -- Oi! Miksi
sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!