En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa
hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen
suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan
kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi
sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään,
toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän
ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut
sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin
hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina
kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin
tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja -- miten
sanoisinkaan -- haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni
ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin
hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan
lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen
sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri
maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, -- vain yksi
suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen
tähtensä vuodattanut -- mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan,
ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä
ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi
lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi
rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen
eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien
maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä
enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä
päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä
mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi
häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen
Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan?
Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen,
annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden
ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran
opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut
käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa.
Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit
minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne
taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun,
kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut
minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.