Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta
ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien
säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä,
vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että
hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja
päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta
ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina
ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen.
Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen,
ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää,
joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin
jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin
toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. -- Kuulehan. Saatoin
tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa
luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän
kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla
lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä
muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis
taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden
raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan
harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle.
Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani.
Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua
huusi: "Mitä teette siellä?" -- "Lepään, kuten näette." -- "Onko teillä
maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. -- "Miten niin?"
-- "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä
turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun
palaan."
En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi
kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat
mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta
olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin
inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. --
Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan
päivällisen.
Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua
portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni
anteeksi sopimatonta käytöstäni." -- "Pankaa hattu päähänne, minä en
ole loukkaantunut."
En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin
rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja
käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni.
Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin
hänen loukkauksensa.
Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan -- tunnustamalla että
hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään
tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella
mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka
vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa
tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä
myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina
myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen
tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja
intohimot.
Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet,
jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle,
kuka olette."
"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"
"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi.
Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."
"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä
loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle.
Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."
"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi
kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin
erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn
tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa
tekemisiin. --
Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä
päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri
maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä,
ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra
paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja
käyskentelee rehua etsien.