"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä
huolehtinut, -- ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku
aloitti harharetkensä maan päällä, -- niin luulen, että Kohtalo on
kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:
"Ihminen olkoon onneton.
"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille
tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että
ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka
elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää
Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen
uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän
kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän
rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä,
jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan
Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä
itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että
helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin
kaste kuihtuvalle nurmikolle.
"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja
muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit
rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun
kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi
minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille.
Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!
"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti
askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin
nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu
kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön
olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka
tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan
ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli
ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset
seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot
otollisia. -- Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky
ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni
nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka
luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja
tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä
maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla
mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat
minut hyljänneet!'
"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti
hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää
yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma
ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta
kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa
ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta
herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja
seppelöimättömin otsin?
"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen
elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun
maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin,
ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se
ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen
unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten
alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.
"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta
loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli
maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja
ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän
laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään.
Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun
nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa
yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet
minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.
"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen
kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni
taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty
puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen
äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta
hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen
nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin',
sanoin itsekseni.
"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, -- ja ehkäpä minä? Eugeniota en
voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä,
miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat
kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat
toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua
sinulle jäähyväisiä, Lauretta.
"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä
näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen
tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana
tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja
ajattelen: -- Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo
riisti hänet minulta. -- Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on
se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi,
Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin
vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.
"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen
Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia
hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä
rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri
tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella,
kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua
vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet
harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi
ja veljesi, mutta sydämeni, -- oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa
paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.
"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa,
-- ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen
suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten
olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien
ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli
singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan
onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö,
josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna
on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon
meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko
onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."