Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen
eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan
himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen
silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.
Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin
alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa
keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en
tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut
Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin
koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää
lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan
kappaleiksi.
Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa,
mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua
valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä,
hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin
sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta
illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan
aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut,
että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai
liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja
sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin
tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon
näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä.
Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle.
Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi
ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin
ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana
kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja
sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin
lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.
Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät
aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille,
sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen
niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen.
On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne
ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista
teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen
mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen
elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut
Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia
sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan
tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta.
Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten
kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan
elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman
lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten
kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia
intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin,
sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia
haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä
Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä
ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.
* * * * *