Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti
kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio
P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä
voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on
nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle.
Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä
istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla
tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä
vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli
muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea,
sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi
minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen
saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista,
jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän
ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun
pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet
onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat
puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta
tarvitse. -- "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli
kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä,
jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla
[puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo
arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v.
1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja
vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista
murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini,
mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi
siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut,
minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston"
kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat
edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin
itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti
paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan
Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt
metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta
uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen.
Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan
entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." -- "Onko hän kuollut?"
-- huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin
Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon
kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan
ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.
Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä
riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä,
joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli
upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio
raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin
vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa"
tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi
vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen
vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin
minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä?
Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii
heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi
tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa
rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole
vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne
myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa
vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo
tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen
valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus
loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka
nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,
"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]
"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten
talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota
häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi
ja vapautesi apunsa korvaukseksi."
"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun
Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki
oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi
maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan
uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin
perinnön."
"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio
puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat
hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä
julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä
menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä
kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa
nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän
ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana
Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät,
sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille
pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina
haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään
väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita
niiden lopputuloksen mukaan." -- He eivät vastanneet minulle mitään,
mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet
vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan
kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja
ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa
ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien
rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."
Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se,
jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."
"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin.
"Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat
kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta
heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto
ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa
omaatuntoanne?" -- Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani,
mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta
alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin.
Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli
maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät
ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät
katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken
tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton
ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva
hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." -- He poistuivat vihaisen
näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti
ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt,
Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi
tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista
tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen
sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni
häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan
voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä
sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin
vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja
intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa,
synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy
käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden
kaiken lisäksi -- onnekseen tai onnettomuudekseen -- täytyy nähdä
pettymyksen kalmankarvainen kajastus.
Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni.
Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli,
mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi
ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan
anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja
nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät
valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen
huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi
antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana,
joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän
puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen
luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä
siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan
äitipuoli.
Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan
elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan
päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja
sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan,
mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?
Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen:
"Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos
Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää
kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."
"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla
onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen
taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.