Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla
leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota
ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään
katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani
en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat
puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. -- Öiset pilvet
täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta
salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli
kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu
ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa
peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten
meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa,
ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.
Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka,
jonka luin ääneen:
"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran.
Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää.
Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa.
Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän
ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja
tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa
tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu,
otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran
kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan
ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä
olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen
tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."
Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun.
Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin
kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä
ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.