Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä
olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut
sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet
minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi
kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin,
se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat
sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee
kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin
toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt
luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties
makaisin jo turpeen alla.
Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla
yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat
tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on
uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä
siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei
ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu
monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä,
totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien
aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala
armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa
sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä
heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen
puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun
niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.
Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen
nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi
teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko
minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin
Petrarcan tavoin
"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"
On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat
tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut
aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei
ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen
veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut
ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin
ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan
joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus
ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon
innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen
Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä
opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen
korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni
Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan
hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.]
meitä kohtaan? -- Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin
[tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella
[Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen
ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on
sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee
siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on
ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja
jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti
Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia,
ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat
julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren
sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin
Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa
oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu,
Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme
kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy
kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina
olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.
"-- -- -- tapa,
kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".
"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan
maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan:
"Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä
hänellä ei sellaista ole."
Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä
parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja
ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto
ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu
myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä
lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys
puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella
hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin
suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on
meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia.
Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat,
varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat
muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan
kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä
ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman
maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja,
mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen
ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi
ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä
ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi
Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit,
tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi,
mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa
vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja
karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja
ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä
jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen
orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä.
Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi
olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa
tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja,
äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis
asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen
kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen,
että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä.
On yhdentekevää kenen -- 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden
ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren
vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit
tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi
silmänräpäyksessä kukistua.
Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta
laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime
aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n
kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia
teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua
Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni
uteliaisuuttani -- ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan
kiihoittimia ihmiselämässä -- olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen
lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani
kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle
olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa
vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui
perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille
jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat
minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa:
On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan
turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen
huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet,
samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät
epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen.
Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea
aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian
sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt
seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia
kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän
erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.
Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani
puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani,
tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos
rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin
kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän
aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä,
mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä
lisää isänmaallinen tuska. -- Herra T:n todellisena intohimona on
puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille
aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta,
mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin
mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen.
Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen
toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito.
Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä
toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä,
Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni.
Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien
välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä
suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä
maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä
muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan
köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin,
koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta,
jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut
löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.
Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on
minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa
neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen
sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni.
Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se
yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.
Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu
käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta
sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta
hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan
shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä
pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo
ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta
osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin
mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä
varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti
esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki
kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni
komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun
pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä
nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä
aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.
Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen
vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää
ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin
voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin
enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja
tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.