Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini
asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia
kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean
ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi
puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä
nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän
otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin
vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun
hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista,
vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?"
-- "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." -- "Mutta tuo
puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua."
-- "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat
vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." -- "Anna ne
sitten minulle." -- Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi
hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle.
Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo
etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti
käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. -- "Hyvää
huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" -- En saanut
näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta,
sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin
silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa.
Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt
tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata
huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".
Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo
vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät
ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta
puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää
kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää.
Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä
jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä,
jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki
kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet
eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan
aaltoihin upotettuna elämäänsä.
Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita
häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä
sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin
luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!