Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä
suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille,
joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä
niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas
sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu
paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko
petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En
tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät
ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi
renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta,
että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät
mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta
ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä,
epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme
luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa
meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja
että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.
Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä,
katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan
yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää
katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi,
lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin
nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla
vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan
kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä
alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin
tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta
taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin,
että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin
katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen
purppuroi, ja ajattelin: -- Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee
täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa
sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet
iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen
ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla
ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä
pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja
jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy
hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä
ja talven hyisiä viimoja.